Viime viikkoina meidän perheessä on ollut paljon ensimmäisiä kertoja. Lapset olivat ensimmäistä kertaa yökylässä. Yksivuotias "vauvamme" siirtyi nukkumaan veljensä kanssa samaan huoneeseen. Ja taapero aloitti päiväkerhon.
Kyläily rakkaiden isovanhempien luona meni todella hyvin. Eroahdistus taisi olla suurimmaksi osaksi vain äidin päässä.
Uusi nukkumisjärjestelykin on sujunut öiden osalta loistavasti. Ennen viimeistään aamuyöllä herännyt vauvamme on nukkunut kokonaisia öitä veljensä kanssa. Välillä kuulen pientä ininää naapurihuoneesta, mutta se loppuu nopeasti itsekseen. Minusta on ihanaa mennä omaan makuuhuoneeseen niin, ettei tarvitse jännittää, herääkö vauva. On myös mahtavaa, että voin taas lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa.
Taaperomme siirtyi omaan huoneeseen nukkumaan kymmenkuisena ja yhtä vaivatta. Tässä asiassa kuulunkin Anna Wahlgreniläiseen koulukuntaan, jossa suositellaan lapselle omaa soppea melko aikaisin. Uskon nimittäin siihen, että vauva oppii nukahtamaan helpommin itsekseen, kun äiti ei ole kädenulottuvilla tarjoamassa erilaisia unipalveluita. Minä olen nukkunut käsi vauvan kädessä kaksi viime kuukautta ja olen iloinen, että meidän molempien nukkuminen onnistuu ilman sitäkin.
Taaperon ja vauvan päiväunet eivät sen sijaan toimi samassa huoneessa. Seurauksena on taaperon sanoin "unileikki", joka tarkoittaa kiljumista, kikatusta, verhojen repimistä ja erinäistä riehumista ja johtaa siihen, että kumpikaan ei nuku. Yritin kaksi päivää ennen kuin lainasimme matkasängyn makuuhuoneeseemme päiväunisängyksi. Nyt on taas rauha maassa.
Suurin eroahdistuksen aiheuttaja lieneekin uusi päiväkerho, jossa taaperomme oli tänään toista kertaa yksin. Kävimme tutustumassa paikkaan yhdessä vain kerran, tunnin ajan. Se oli liian vähän, sillä taapero on selvästi epävarma ja jännittynyt kerhossa. Ensimmäisellä kerralla poika oli itkeskellyt silloin tällöin ja tänään jätin huutavan pojan hoitajien käsiin.
Ei ollut helppoa, mutta luotin siihen, että he soittavat minulle heti, jos tilanne ei rauhoitu. Rauhoittuihan se tietysti, mutta huono omatunto jäi. Kuinka tarpeellisia tällaiset koetukset ovat kaksivuotiaalle, kun ei ole pakko.
Mieleni vähän parani, kun menin hakemaan puolentoista tunnin jälkeen taaperoa, joka tyytyväisenä leikki muiden lasten kanssa ja näytti ylpeänä rakentamaansa tornia.
Tiedän, että päiväkodin aloitus on vaikeaa, mutta olin uskotellut itselleni, että lyhyt kerho olisi helppoa reippaalle pojalleni. Mutta lapsi ei tietenkään hahmota aikaa, ja vieraiden aikuisten seuraan jättäminen on luonnollisesti ahdistavaa.
Uskon edelleen, että kerhosta on taaperolle iloa ja hyötyä, joten yritän ahdistuksesta huolimatta jatkaa. Toivotaan, että taaperokin tottuisi kerhoon ja iloitsisi siitä jo heti aamulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti