Aloittelevan kotiäidin selviytymisopas

Kun taapero syntyi, minusta tuntui, että vuorokaudessa oli 48 tuntia ja jokainen niistä oli työläs. Kesti pari kuukautta ennen kuin osasin ottaa rennommin. Muistan hetken hyvin. Oli kaunis syyspäivä Hakaniemen rannassa. Lykin vaunuja rivakasti kohti kauppaa ja katselin ihmisiä, jotka istuivat puistonpenkeillä nauttimassa auringosta. Tajusin, että mikään ei estä minua tekemästä samoin. Pysähdyin, suljin silmät ja päätin nauttia elämästä vauvan kanssa. Mikä kiire tässä on. Mitä sitten jos se herää. Kyllä me selviämme.

Puolentoista vuoden aikana olen kerännyt itselleni vinkkejä, joiden avulla olisin tehokkaampi, jaksavampi ja iloisempi. Osa on varmaan ärsyttäviä, mutta silläkin uhalla, tässä näitä tulee. Osa on saatu ystäviltä, osa kirjoista, osa on itse hyväksi havaittu.

Tartu toimeen. Jos kasa likaisia vauvan vaatteita sängyllä ärsyttää, vie ne pyykkikoriin. Jos tiskikone on tyhjentämättä ja katselet sitä toimettomana, tyhjennä se. Yhtä paljon energiaa kuluu tiskikoneesta ärsyyntymiseen kuin siihen, että astiat latoo nopeasti kaappiin.

Tee kaikkesi, että lapsesi nukkuvat hyvin. Anna särkylääkettä illalla, jos vaikuttaa siltä, että lapsesi itkee hampaita. Yritä luoda päiväunirytmi. Käytä kaikkia mahdollisia apuvälineitä: tuttia, keinutassuja, musiikkia, lastenvaunuja sisällä, sitteriä, kantopussia. Yritä opettaa vauva nukahtamaan omaan sänkyyn. Itkuisina öinä hyväksy tilanne. Tämä on osa elämää nyt, mutta ohimenevää. (Meillä on ollut onni saada kaksi hyvin nukkuvaa lasta. Tämä on ollut ohje itselleni. En halua ryhtyä opastamaan ketään, jonka vauva nukkuu huonosti.)

Muista hengittää kun vauva itkee. Vauvan itku on yksi stressaavimmista äänistä. Hengitä syvään ja yritä rentoutua.

Epätoivoisissa tilanteissa yritä nähdä itsesi osana komediaelokuvaa. Kun mikään ei auta, on pakko etsiä tilanteen humoristisia puolia.

Älä haikaile. Kun ystäväsi lähtee Berliiniin/Australiaan/elokuvajuhlille/tanssitunnille/uimarannalle, iloitse hänen kanssaan.

Älä siivoa silloin kun lapsesi nukkuu. Käytä ainakin puolet päiväuniajasta lepoon tai mukavaan tekemiseen. Tee kotitöitä yhdessä lapsen kanssa.

Valmistele tulevaa päivää edellisenä iltana. Jos haluat aamulla kahvia, lataa kahvinkeitin valmiiksi. Jos tiedät, että lähdet aamulla ulos, pakkaa hoitolaukku. Siivoa keittiö illalla ja yritä miettiä, mitä ruokaa huomenna syödään, jos et jo tiedä. Muista myös, että sinun itsesi pitää syödä jotain.

Turvaudu purkkiruokaan. Ole joustava lastesi ruokailun suhteen. Käytä pakasteita, valmiiksi paloiteltuja vihanneksia ja lapsille tarkoitettuja valmisruokia. Tee isoja annoksia ja pakasta ruokaa lapsellesi sopivina annoskokoina.

Totuta lapsesi syömään purkkiruokaa huoneenlämpöisenä. Elämä latteäitinä helpottuu.

Jätä väliin. Vaikka olet maksanut muskarin ja vauvauinnin lukukausimaksun, sinun ei ole pakko mennä tänään, jos väsyttää eikä huvita.

Avaa telkkari. Lasten dvd:n katselu on ihan ok, kun haluat puhua puhelimessa, tehdä hommia tai vain huoahtaa hetkiseksi.

Soita kaverille. Mikään ei piristä niin kuin vertaistuki.

Hanki kännykkä, jota voit käyttää yhdellä kädellä. Iphone on huono.

Shoppaile netissä. Monet lastentarvikkeet ovat halvempia nettikaupassa. Nettikaupasta ostetut tavarat voi palauttaa. Yleensä toimituskulut maksavat bussilipun verran. Kaupasta ei kuitenkaan löydy oikeaa kokoa.

Järjestä kotisi niin, että taaperosi voi mennä minne vain. Tai hanki portti.

Lähde ulos. Käy kahvilla lasten kanssa.

Suklaata on hyvä olla kaapissa ja rusinoita taskussa. Tiukkojen tilanteiden varalle sekä äiti että lapsi tarvitsevat makeaa.

Pelleile ja leiki leikkejä, joista itsekin tykkäät. Hyväntuulisena asiat sujuvat paremmin.

Hengähdä hetkeksi. Älä koko ajan yritä tehdä jotain. Makaa sohvalla. Lue lehti. Juo kuppi kahvia.

Yksi tunti viikossa itselle ja yksi parisuhteelle. Kuulin tämän papilta. Tämä aika kuulemma riittää pitämään perheen koossa.

“Tämäkin on vain yksi kehitysvaihe” Ohjeeni kaikissa sopivissa tilanteissa.

Epäekoäiti

En ole ylpeä otsikosta. Ihanneminä haluaisi olla ekologinen ja käyttää kestovaippoja, ostaa luomua, pestä vaatteet vain ekologisilla pesuaineille, kiertää kirppareita, pärjätä ilman autoa ja syödä kasvisruokaa. Jostain syystä mikään näistä ei oikein onnistu. Tai jos joku haluaa kuulla, kyllähän minä syitä keksin.

Kestovaippoja meillä ei käytetä, koska taaperon ollessa vauva meidän pikkiriikkiseen kylppäriin mahtui vain vanha pesukoneeni, joka pomppi edestakaisin 60-asteen ohjelmassa eikä sitä saanut millään korjattua. Lisäksi mieheni oli niitä vastaan, enkä halunnut yksin ottaa vastuuta vaippapyykistä. Nyt toisen vauvan tultua päätin, että minun energiani ei nyt riitä kestovaippailun aloittamiseen.

Luomua meillä on silloin tällöin, mutta mukavuudenhaluisena en esimerkiksi osta kevytmaitoa luomuna, koska sitä pitää ravistella ja maitoa roiskuu joka puolelle. Ihan totta! Eikö ole törkeä tekosyy!

Pesuaineisiin yritän kiinnittää huomiota, mutta en osta aina Ecoveriä. Haluaisin nähdä jossain ekologisten pesuaineiden vertailun, jotta en olisi yhtä pihalla aina kaupassa pesuainehyllyn kohdalla.

Kirppareille ei mahdu vaunujen kanssa. Taapero ei jaksa olla kirppareilla kauaa ja repii pöydiltä tavaroita minkä ehtii. Minulla ei ole aikaa mennä yksin kirppareille. Onneksi on nettikirpparit ja Kallion katukirppikset!

Meille tuli auto viime syksynä, kun isä sen halvalla myi. En ole sitä kertaakaan ajanut, koska pelkään. Suurimman osan ajasta auto seisoo parkkipaikalla. Sillä käydään lähinnä mummolassa ja tekemässä suuret kauppareissut. Kesällä aion mennä ottamaan pari ajotuntia, jotta pääsen helpommin kyläilemään lasten kanssa.

Olemme jauhelihan suurkuluttajia. Se vain on niin helppo elintarvike. Lisäksi meillä käytetään valtavasti pakasteita, mikä on varmaan hirmu epäekologista. Kunhan vauva vähän kasvaa, aion patistella itseäni kehittämään hyviä ja nopeita kasvisruokia. Kokeilin jo kikhernepihvejä, mutta niiden paistamiseen kului aivan liian pitkä aika.

Luulisin, että olen aika perusäiti. Oikeasti ekologinen elämäntapa vaatii omistautumista, työtä ja uhrauksia. Yksi ystäväni lohdutti taannoin kysymällä, onko todella äitien pelastettava maailma kestovaipoilla. Eikö löydy muita ihmisryhmiä tai yrityksiä, joiden panos maailmanpelastamiseen olisi suurempi ja kohtuullisempi.

Näen silmissäni, kuinka vaippavuori Ämmänsuolla kasvaa ja kasvaa. Voisinkohan maksaa jonnekin jotain viherpesuveroa mieleni puhdistamiseksi?

Kantopussi pelastaa illan

Olin eilen yksin kotona lasten nukkumaanmenoaikaan. Molemmat ovat yleensä melko helppoja nukkumaanmenijöitä, mutta tietysti eiliseksi osui juuri se päivä, kun vauvalla oli maha kipeänä ja taapero ylivireä ja kireä.

Minulla on huono itkunsietokyky ja yritän kaikin keinoin välttää pitkiä itkukohtauksia ruokkimalla ja nukuttamalla lapset ajoissa. Eilisen illan voi laittaa muistojen lokeroihin kohtaan “fail”. Vauva itki mahaansa ja taapero kirkui väsyneenä, kun ei saanut äidiltä riittävästi apua ja huomiota. Jonkin aikaa olin varma, etten saa kumpaakaan säällisesti nukkumaan, vaan molemmat joutuvat raivoamaan itsensä uneen.

Tuollaisina epätoivon hetkinä näen itseni ulkopuolelta kuin elokuvassa. Seison avuttomana keittiön pöydän ääressä ja katson vuorotellen lapsiani, joita en osaa auttaa. Niinpä otin äidin aikalisän ja kuvasin kaaosta videolle. Sen jälkeen muistin kantopussin, johon vauva yleensä nukahtaa. Hain sen ja simsalabim. Huuto loppui. Taapero sai pupukeksin ja meni hyvillä mielin kissojen kanssa nukkumaan. Vauva kakkasi ja nukahti. Minä söin mustikkapiirakkaa.

Kiitos kantopussi!

Leikkipuiston käytössäännöt

Naapurustossamme on kaksi isoa leikkipuistoa, joissa olemme käyneet taaperon kanssa melkein joka viikko puolen vuoden ajan. Leikkipuistoon meneminen tuntui aluksi pelottavalta. En ole kovin hyvä soluttautumaan valmiisiin piireihin, oli sitten kyseessä järjestöt, tanssitunnit tai leikkipuistojen perhekerhot.

Yhden asian olen oppinut: täytyy olla tarkkana, ettei mene keskeyttämään kaverusten juttelua. Ylipäätään keskeyttämistä tai valmiiseen ryhmään menemistä kannattaa varoa. Yksin leikkipuistoon tulleet vanhemmat juttelevat toisten yksin tulleiden kanssa. Keskustelun voi aloittaa myös sellaisten äitien ja isien kanssa, joilla on jotain yhteistä keskenään. Yhteinen asia voi olla esimerkiksi samanikäinen lapsi, samanlaiset rattaat tai raskaus.

Ystäväni kertoi taannoin, että oli rikkonut leikkipuiston käyttäytymiskoodia mainitsemalla ammattinsa. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin, mutta niinhän se on. Leikkipuistossa kuuluu jutella säästä, haalareista ja lasten taidoista. Ja kylläpä on tuulinen päivä tänään.

Tämä on tietysti ymmärrettävää. Kaikki voivat osallistua, ketään ei loukata ja kenenkään ei tarvitse paljastaa itsestään mitään. Olisi kuitenkin virkistävää, jos puolituttujen leikkipuistovanhempien kanssa voisi keskustella jostain muustakin, vaikkapa Timo Rädystä ja Hilkka Ahteesta. En kuitenkaan uskalla kokeilla.

Tänään ystäväni tunnusti mokanneensa taas. Hän oli mennyt jutustelemaan leikkipuistotuttavalleen ruokakaupassa. Tilanne oli ollut vaivaantunut. Minäkin olen moikkaillut kadulla tutuille äideille, mutta harva huomaa minua vaunujeni takaa.

Tervehtimisen kynnys on Suomessa korkealla. Se on merkki siitä, että me jotenkin tunnemme toisemme. Ja sehän ei pidä paikkaansa, emmehän tiedä edes toistemme nimiä.

No, onneksi on monenlaisia leikkipuistotuttuja. Olen tavannut myös paljon ystävällisiä puistokollegoita, jotka moikkaavat, kyselevät kuulumisia ja jopa muistavat, mitä viimeksi juteltiin. Toisin kuin minä.

Mistä taidot tulevat

On ollut kiva viikko. Kolmena päivänä kävi kavereita kylässä ja yhtenä päivänä mummu. Taapero on innoissaan, kun saa seuraa isommista lapsista, vaikka isommat lapset eivät taida juuri välittää perässä kulkevasta takiaisesta.

Isommat lapset muistuttavat siitä, että minunkin lapseni osaavat joskus käydä potalla, pukea itse, puhua, luistella ja lukea. Puolitoista vuotta äitiyttä onkin mennyt epäuskon merkeissä.

Kun synnytyssairaalassa puin taaperolle aivan liian ison, äitiyspakkauksesta saadun vanupuvun päälle, en mitenkään voinut uskoa, että se olisi joskus sopiva. Kun taapero huusi vauvana naama punaisena mahallaan, olin vakuuttunut, ettei tämä lapsi opi koskaan mahallamakaamisen taitoa, saati sitten kääntymään, istumaan, ryömimään tai konttaamaan. Lapioiminen ja lusikalla syöminen näyttivät olevan yhtä tuskaisen tien päässä.

Minulle on vähän arvoitus, paljonko vauvalle tai taaperolle pitäisi opettaa eri taitoja. Konttaamista tai kävelyä ei voi opettaa, mutta oppisiko lapsi ihan itsekseen esimerkiksi syömään itse, tekemään palapelejä, piirtämään tai potkimaan palloa. Lapsethan oppivat matkimalla, ja on selvää, että yksi kerta riittää. Varsinkin isompien kavereiden esimerkki näyttää jäävän mieleen hyvin tarkasti.

Mekin olemme käyneet muskarissa, vauvauinnissa ja jumpassa. Vauvauinti ja jumppa ovat olleet hauskaa yhteistä aikaa, mutta muskarissa minua häiritsee liian pedogoginen ote. Muskarihan alkaa yleensä laululla, jossa tervehditään jokaista lasta nimeltä erikseen. Usein tämän jälkeen kädestä käteen kiertää jokin soitin tai lelu.

Ihan pienet vauvat nyt vaan möllöttävät vanhempansa sylissä ja “odottavat” omaa vuoroaan. Mutta isompi lapsi alkaa kerätä kierroksia parin samanlaisen ohjelmanumeron jälkeen. En ymmärrä, miksi jo yksivuotiaalle pitää opettaa koulumaisia taitoja ja miksi sen pitää tapahtua muskarissa. Eikö siellä voitaisi vain pitää hauskaa, laulaa ja leikkiä.

Nyt elämme taas epäuskon aikaa. Taapero puhuu koko ajan, mutta juuri mistään hänen lauseestaan ei saa selvää. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että kaksivuotiaana hänen kanssaan voi jo (ehkä) jutella.

Omaa aikaa

Tänään kävi juuri niin kuin tavallisesti käy, kun pääsen hetkeksi yksin kaupungille. Pää on täynnä kymmeniä asioita, joita voisin yrittää ehtiä tehdä, mutta lopulta oikein mitään ei saa tehtyä. Kun olin käynyt kirjastossa ja hoitamassa puhelinliittymän kuntoon, jäljellä oli puolituntia ennen laboratoriokäyntiä. Päätin löytää itselleni tohvelit, taaperolle 90-senttisiä bodeja ja vauvalle sukkahousut.

Tavaratalossa kerrottiin, että he ovat sesonkikauppa. Tohveleita heillä on vain jouluna, nyt ne pitää hakea marketista. Lastenvaateliikkeessä etsin sopivia bodeja. Ei löytynyt. Kuulemma pitää ostaa saman kaupan verkkokaupasta. Sukkahousut sentään löysin, mutta nekin jäivät kauppaan, koska kassalla jonotti kymmenen Venäjältä tullutta naistenpäiväturistia. En todellakaan jäänyt odottamaan, kun he selvittelivät tax free-ostoksiaan.

Kyllä otti päähän, kun taas meni viisitoista minuuttia omaa aikaa harakoille.

Vasta tutussa kahvilassa pääsin olotilaan, jossa unohdin hetkeksi kuka olen. Kahvin ja salaatin jälkeen lähdin etsimään Kruunukirppistä Kruunuhaasta. Kävi niin kuin tavallisesti käy aurinkoisena kevättalven päivänä Helsingissä. Tuli keveä olo. Samanlainen kuin silloin, kun hiihtää kirkkaalla järvenjäällä. Kun aurinko lämmittää ensimmäistä kertaa terassilla. Kun meri sulaa ja tuuli ei ole raakaa vaan pehmeää.

No, sitten soitinkin kotiin ja kuulin, että molemmat lapset ovat heränneet.

Tekeekö äitiys ihmisestä paremman

Tuoreelta äidiltä kysytään tavallisesti, miten äitiys on muuttanut sinua. Kysymykseen kuuluu vastata, kuinka lapsen myötä on tajunnut, mikä elämässä on tärkeää ja että ei ole enää samalla lailla itsekäs kuin ennen.

Epäilemättä mikä tahansa iso elämänmuutos muuttaa meitä. Minä en kuitenkaan usko tähän äitiyden ihmeitä tekevään taikavoimaan. Niin kuin en usko siihenkään, että parisuhde muokkaa ihmistä parempaan suuntaan. Jokainen, eli sitten yksin, kaksin tai lasten kanssa, on juuri niin itsekäs kuin itsestään tekee.

Minusta ei ole mitään itsekästä siinä, että lapseton ihminen nauttii elämästään matkustelemalla ja tekemällä juuri sitä mitä huvittaa. Niin minäkin tekisin ja teen heti, kun vain voin. Nyt minusta on ihan mukavaa seurata lasten kasvua ja viettää aikaa heidän kanssaan. Eihän se aina ole yhtä kivaa kuin vuohenjuustosalaatin syöminen Cafe Engelissä, mutta en silti väitä, että olisin yhtään parempi ihminen sen takia, että olen kotona kuuntelemassa raivoavaa taaperoa.

Totta kai äitiys on muuttanut minua ja opettanut minulle kaikenlaista. Ymmärrän nykyään paremmin muita vanhempia ja lapsia. Olen oppinut laittamaan ruokaa ja valmistautumaan nälkään etukäteen. Osaan tehdä asioita paremmin yhdellä kädellä kuin aiemmin. Olen opetellut hillityn puhetyylin, jolla torutaan taaperoa. Aina kun näen traktorin, arvioin, kuinka hieno tai iso se on. Osaan arvostaa kymmenen minuutin lähijunamatkaa ilman kitisevää seuralaista. Ja tietysti on tärkeää, että lapseni ovat terveitä ja onnellisia.

Niin kuin monet muut ennen minua, olen tajunnut, että lapset muistuttavat meitä hitauden hienoudesta. On mahtavaa katsoa, kuinka puolitoistavuotias poikani keskittyy kokoamaan maitopullonsa osia ja yrittää aina uudelleen ja uudelleen. Yritän keskittyä hetkeen yhtä tarmokkaasti kuin pieni poikani, mutta yleensä en onnistu, vaan jossain vaiheessa kyllästyn ja hoputan häntä pesemään kädet. Tämä oppi ei liity kuitenkaan äitiyteen. Yhtä hyvin kuka tahansa, joka viettäisi paljon aikaa lapseni kanssa, voisi elää saman hetken ja oivaltaa saman asian.

Vaarallinen vaaleanpunainen

Kävin eilen työpaikalla vauvan kanssa. Jostain tuli kova tarve selitellä, miksi vauvalla oli päällään pinkki toppapuku. Oikeastihan tykkään vaaleanpunaisesta. Minulla on vaaleanpunainen hammasharja, kylpytakki ja muistivihko.

Mutta vauvalla vaaleanpunainen on vähän noloa. Se viestittää, että kannatan perinteisiä sukupuolirooleja ja haluan kasvattaa lapseni niiden mukaan.

Ristiäisiä valmisteltaessa pappi kysyi, olenko erilainen äiti tytölle ja pojalle. Olen tätä asiaa vähän miettinyt ja pelännytkin. En kuitenkaan keksinyt kysymykseen mitään fiksua sanottavaa ja aloin puhua vaatteista.

Onhan se ärsyttävää, että monissa kaupoissa poikien ja tyttöjen vaatteet ovat sitä samaa punaista ja sinistä. Tarkemmin ajatellen lasten kasvatuksella ja vaatteilla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa.

Olisi kiva pukea lapsi kalliisiin, ruotsalaisiin, sukupuolineutraaleihin paitoihin. Käytännössä kannattaa pistää päälle ne vaatteet, mitä ystäviltä ja sukulaisilta saa. Väärästä väristä on imagohaittaa minulle, mutta vauvaa värit eivät kasvata suuntaan tai toiseen.

Perunaa ja ketsuppia

Minua saa oikein mainiosti kutsua uusavuttomaksi tai vaikka ihan vaan avuttomaksi äidiksi. Etsin netistä tietoa kaikkeen mahdolliseen. Viime aikoina olen googlaillut, voiko yksivuotiaalle antaa ketsuppia ja pitääkö aamiaiseksi syödä aina puuroa.

Me uusavuttomat otamme ohjeet tosissaan, joten niiden antajilla on suuri vastuu. Neuvolasta saa mukaan Mannerheimin lastensuojeluliiton oppaita, jotka olen lukenut tarkkaan. Noin vuosi sitten, taaperoni alkoi maistella ensi kertaa soseita. Ajattelin oikeasti, että olin epäonnistunut, kun hän ei yrityksistäni huolimatta halunnut syödä ensimmäisenä soseenaan perunaa. Sittemmin olen ystäviltäni kuullut, että Saksassa maistellaan yleensä palsternakkaa, Yhdysvalloissa kai suositaan maissia tai bataattia ja Portugalissa keitellään kasviskeittoja. Taapero söi lopulta aprikoosia.

Amerikkalainen mieheni naureskelee suomalaisille, jotka hänen mielestään on ohjelmoitu tekemään asiat tietyllä tavalla. Ei kai mikään ihme, kun avuttomat äidit ja isät tavaavat samat oppaat ja kuvittelevat, että nyt on syytä alkaa keittää lapsilleen kiisseliä ja ostaa kaupasta viiliä, vaikka ei itse koskaan tulisi mieleenkään laittaa moista liimaa suuhun.