Elämää vilkkaan lapsen kanssa

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen onnellinen ja kiitollinen vauhdikkaista, hauskoista ja reippaista lapsistani. Kolmen viime vuoden aikana olen vain huomannut, kuinka erilaista on olla vilkkaan tai rauhallisen lapsen äiti.

Olin pari viikkoa sitten kaksi päivää yksin kotona puolitoistavuotiaan tyttäreni kanssa. Olin koko sen ajan rauhallinen ja rentoutunut. Tajusin, että kahden lapsen kanssa adrenaliini on huipussaan ja sydämeni tykyttää jatkuvasti. En osaa rentoutua hetkeksikään silloin, kun lapseni leikkivät vapaasti.

En ole mielestäni erityisen ylihuolehtivainen enkä säiky lasteni kolhuja, mutta on mahdotonta luottaa yhteen yksivuotiaaseen ja yhteen kaksivuotiaaseen samassa huoneessa.

Vilkas esikoiseni leikkii rajusti ja saattaa köyttää mittanauhaa siskonsa kaulan ympärille, kiivetä hakemaan keittiöstä mitä milloinkin tai muuten törmäillä, heitellä palloa tai kieriä siskonsa päällä. Ei niin, etteikö sisko yrittäisi pistää samalla mitalla vastaan, mutta raukka on vielä päätä lyhyempi ja monta kiloa kevyempi kuin veljensä.

Uloslähtö ja pukeminen on kamalaa poukkoilua. Saan yksivuotiaan ja itseni valmiiksi nopeasti, mutta isoveli rynnii edestakaisin kuin villi koiranpentu ja lähtee karkuun samassa, kun irrotan otteeni ottaakseni toisen kengän tuolin alta. Siinä sekunnissa, kun laitan vielä itselleni hatun päähän, isoveli on jo ehtinyt puristaa siskoaan ulko-oven ja välioven väliin ja  repiä hattua päästä.

Matkamme kolmannesta kerroksesta vaunuvarastoon menee niin, että isoveli vuoroin repii kädestäni, vuoroin istuu portailla ja vuoroin huutaa kurkkusuorana, jos menen siskon kanssa edeltä.

Puistossa meno on onneksi rauhoittunut, kun leikit ovat kehittyneet. Oi ihanuutta, että voin vihdoinkin päästää pojan menemään muiden lasten kanssa ja leikit sujuvat kohtuullisen hyvin. Ja minä voin juosta puolitoistavuotiaan perässä. Kumpikaan lapsistani ei ole viihtynyt hiekkalaatikolla tai keinussa kolmea minuuttia pidempään.

Katselen välillä kateellisena äitejä, jotka istuvat rauhassa hiekkalaatikon reunalla tai yrittävät saada lapsiaan keinusta pois.

Kotimatka seisomalaudalla on yhtä hyppimistä, potkimista, roikkumista ja pysähtelyä, kun pitää testata renkaita, jarrua tai vesilätäkköä. Olen sen matkan jälkeen jo aivan puhki, mutta vielä alkaa viimeinen testi ennen kotiovea.

Vaunuvarastossa päästän pojan rattaista. Hän repii seinältä suksensa ja alkaa laittaa niitä jalkoihin. Sekunnin päästä hänellä on kädessään harja ja rikkalapio, joilla siivoaa raivokkaasti varastoa. Sitten lelulaatikosta sinkoaa keskelle huonetta kaivinkone, seinässä roikkuvaa pyörää pitää vähän heiluttaa ja pyöräperäkärryn jarrua väännellä.

Minä seison rimpuileva sisko kainalossa ja pidän painavaa rautaovea auki. Joskus pääsemme yhtä matkaa portaiden alapäähän. Portaiden nousu on äänekästä draamaa, ja säälin  suuresti naapureitamme, jotka joutuvat kuuntelemaan kiljuvia lapsiani.

Hyvänä päivänä lapseni kävelevät käsi kädessä portaat ylös.

Nyt jos joku ihmettelee vielä suklaan ja kahvin kulutustani, toivotan tervetulleeksi kokeilemaan puistoreissua kanssani.

Kotiäiti testaa: kotiruokakassi

En ole vieläkään oppinut pitämään ruoanlaitosta. En osaa suunnitella, minulta puuttuvat intohimo, mielikuvitus ja motivaatio. Mieheni kokkaa toisinaan, mutta päästäksemme eroon jauhelihakierteestä olemme tilanneet valmista kotiruokaa kotiin viime syksyn ja kevään aikana.

Palvelu toimii niin, että noin joka toinen maanantai-ilta ovikello soi ja saamme paperikassillisen ruokaa. Kolme ruokalajia, jotka riittävät helposti koko viikoksi kahden aikuisen ja kahden taaperon perheessämme. Usein ruokaa on niin paljon, että pakastimeen jää monta pientä rasiallista seuraavaksi viikoksi.

Alussa ruoat olivat lapsillemme liian mausteisia. Listalla oli thaimaalaista kanakeittoa ja chili-con-carnea. Minä kuitenkin tykkäsin. Ruoat olivat hyviä, joskus yllättäviä ja sellaisia, mitä en itse tekisi.  Miinuksena oli, että lapsille piti usein keksiä jotain muuta ruokaa.

Viime aikoina kotiruokakassin linja on muuttunut. Ruoka on nimenomaan kotiruokaa: makaronilaatikkoa, kinkkukiusausta, kalakeittoa. Omat ruokaelämykseni ovat vähentyneet ja joskus olisin tehnyt mielestäni itse parempaa, mutta lapsille ruuat ovat nykyään maistuneet. Ainut huono puoli on ruokien suolaisuus, joka vaikuttaa varsinkin yksivuotiaan uniin.

Meillä on parhaillaan palveluun kestotilaus, mikä helpottaa elämää valtavasti. Niinpä en nyt niin kamalasti valita suolaisesta kinkkukiusauksesta, joka kuitenkin on "kotitekoista" ja säästää minulta paljon aikaa ja vaivaa.

Kotiruokakassin toimittaa Middag. He tarjoavat myös ruokakasseja, joiden mukana tulee raaka-aineet ja reseptit. Niitä emme ole kokeilleet. Vastaavia raaka-ainekasseja toimittavat myös mm. Keittiökaveri, Neljän ruoka ja Syö hyvin.

Tuhoavatko lapset parisuhteen

Pari vuotta sitten emme juurikaan riidelleet mieheni kanssa. Meillä oli leppoisaa ja rauhallista.

Syntyi ensimmäinen lapsi. Olimme onnellisia, innostuneita ja huojentuneita siitä, että lapsemme nukkui melko hyvin. Pikku hiljaa huomasimme, että lapsi on erittäin eläväinen ja temperamenttista sorttia. Leppoisuus ja rauha olivat menneet, mutta olimme edelleen aika hyväntuulisia.

Vuoden ja neljän kuukauden jälkeen syntyi toinen lapsi. Hän oli mitä suloisin sylivauva, mutta itki paljon öisin.  Pikku hiljaa huomasimme, että kaikki aikamme kuluu lasten perässä juoksemiseen, vastaanhangoittelevien kiljukaulojen pukemiseen, riisumiseen, syöttämiseen ja nukuttamiseen -  ja rauhan vihdoin laskeuduttua - päivän jälkien siivoamiseen.

Olemme melkein aina väsyneitä, usein ärtyisiä ja kivahtelemme toisillemme pikkujutuista. Yhden lapsen vanhempina toinen sai välillä levätä, mutta kahden pienen kanssa kummallakin on jatkuvasti tilanne päällä.

Hoen itselleni ja miehelleni, että tämä on ohimenevää. Elämä helpottuu, kun lapset kasvavat. Nyt on ehkä kaikkein vaikein vuosi, kun molemmat lapset ovat alle kolmevuotiaita, ja kovia menemään ja huutamaan.

Muistelen toisen lapsen kastepapin neuvoja. Hän totesi vakavaan sävyyn, että yrittäkää jaksaa kunnes nuorempikin lapsista täyttää kolme.

Silloin hymähdin neuvoille. Hyvinhän tässä jaksetaan. Mutta nyt ymmärrän.

Vielä puolitoista vuotta. Kyllä se kestetään. Mutta kolmatta lasta ei tule. Vaikkapa vaan parisuhteen vuoksi.

Hiljaa hyvä tulee, ehkä

Lapsen syntymä vie vanhemmat ennen tuntemattomien käyrien ja aikarajojen maailmaan. Oli lapsesi sitten miinus kaksi -käyrällä tai nollan tuntumassa, olet yhtä huolissasi siitä, onko tämä normaalia.

Kun lapsi kasvaa, sukulaiset ja tuttavat alkavat huolehtia. Eikö se vielä osaa kääntyä. Kyllä meillä lapset söivät tuossa iässä jo lusikalla. Tutti kannattaisi ottaa pois. Vieläkö se nukkuu pinnasängyssä. Käytättekö te edelleen vaippoja.

Äiti osti meille potan, kun poikamme osasi tuskin istua. 70-luvulla oli ilmeisesti tapana istuttaa vauvojakin potalla tuntikaupalla.

Lapsemme täyttää elokuussa kolme vuotta, eikä hän vieläkään käy potalla kuin satunnaisesti. Olemme yrittäneet kaikenlaista, mutta aion edelleen olla stressaamatta. Muistelen paria lapsemme virstanpylvästä, jotka onnistuivat minusta siksi, että odotimme niin kauan kuin lapsi oli muutoksiin valmis.

Jokainen muutos pelottaa vanhempia. Minua huoletti, että tutista luopumisen jälkeen taaperomme lopettaa päiväunet siihen. Lopulta päätimme, että tutista luovutaan ennen joulua. Taapero oli silloin kaksi vuotta ja neljä kuukautta.

Yllättäen kaikki meni loistavasti. Lapsi oli riittävän vanha ymmärtämään antamisen ja saamisen ilon. Tutti annettiin tonttuvauvoille ja taapero sai pienen lahjan. Sen jälkeen tuttia ei enää tarvittu. Ei itkun itkua.

Toinen suuri muutos taaperon (ja vanhempien) elämässä tapahtui viime viikolla. Poikamme on nukkunut tähän asti omassa huoneessaan pinnasängyssä eikä ole ihmeeksemme kiivennyt sieltä pois ennen kuin pari viikkoa sitten.

Uusi sänky oli jo valmiina varastossa odottamassa tätä hetkeä, jota olimme tutistaluopumisen tapaan lykänneet niin pitkään kuin mahdollista. Taas pelkäsin, että päiväunet loppuvat ja illoista tulee kaaosta.

Isojen poikien sänky koottiin yhdessä. Tuttu tyyny ja peitto pedattiin sänkyyn ja taapero nukkuu siellä yöt ja päiväunet niin kuin ennenkin. Pelkoni osoittautuivat taas turhiksi.

Ainoa muutos on tullut aamuihin, jotka ovat aikaistuneet huomattavasti. Aiemmin lapsi saattoi nukahtaa sänkyynsä uudestaan, mutta nyt tarve lähteä sängystä ylös heti heräämisen jälkeen on niin suuri, että meillä herätään nykyään pian kuuden jälkeen.