keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Elämää vilkkaan lapsen kanssa

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen onnellinen ja kiitollinen vauhdikkaista, hauskoista ja reippaista lapsistani. Kolmen viime vuoden aikana olen vain huomannut, kuinka erilaista on olla vilkkaan tai rauhallisen lapsen äiti.

Olin pari viikkoa sitten kaksi päivää yksin kotona puolitoistavuotiaan tyttäreni kanssa. Olin koko sen ajan rauhallinen ja rentoutunut. Tajusin, että kahden lapsen kanssa adrenaliini on huipussaan ja sydämeni tykyttää jatkuvasti. En osaa rentoutua hetkeksikään silloin, kun lapseni leikkivät vapaasti.

En ole mielestäni erityisen ylihuolehtivainen enkä säiky lasteni kolhuja, mutta on mahdotonta luottaa yhteen yksivuotiaaseen ja yhteen kaksivuotiaaseen samassa huoneessa.

Vilkas esikoiseni leikkii rajusti ja saattaa köyttää mittanauhaa siskonsa kaulan ympärille, kiivetä hakemaan keittiöstä mitä milloinkin tai muuten törmäillä, heitellä palloa tai kieriä siskonsa päällä. Ei niin, etteikö sisko yrittäisi pistää samalla mitalla vastaan, mutta raukka on vielä päätä lyhyempi ja monta kiloa kevyempi kuin veljensä.

Uloslähtö ja pukeminen on kamalaa poukkoilua. Saan yksivuotiaan ja itseni valmiiksi nopeasti, mutta isoveli rynnii edestakaisin kuin villi koiranpentu ja lähtee karkuun samassa, kun irrotan otteeni ottaakseni toisen kengän tuolin alta. Siinä sekunnissa, kun laitan vielä itselleni hatun päähän, isoveli on jo ehtinyt puristaa siskoaan ulko-oven ja välioven väliin ja  repiä hattua päästä.

Matkamme kolmannesta kerroksesta vaunuvarastoon menee niin, että isoveli vuoroin repii kädestäni, vuoroin istuu portailla ja vuoroin huutaa kurkkusuorana, jos menen siskon kanssa edeltä.

Puistossa meno on onneksi rauhoittunut, kun leikit ovat kehittyneet. Oi ihanuutta, että voin vihdoinkin päästää pojan menemään muiden lasten kanssa ja leikit sujuvat kohtuullisen hyvin. Ja minä voin juosta puolitoistavuotiaan perässä. Kumpikaan lapsistani ei ole viihtynyt hiekkalaatikolla tai keinussa kolmea minuuttia pidempään.

Katselen välillä kateellisena äitejä, jotka istuvat rauhassa hiekkalaatikon reunalla tai yrittävät saada lapsiaan keinusta pois.

Kotimatka seisomalaudalla on yhtä hyppimistä, potkimista, roikkumista ja pysähtelyä, kun pitää testata renkaita, jarrua tai vesilätäkköä. Olen sen matkan jälkeen jo aivan puhki, mutta vielä alkaa viimeinen testi ennen kotiovea.

Vaunuvarastossa päästän pojan rattaista. Hän repii seinältä suksensa ja alkaa laittaa niitä jalkoihin. Sekunnin päästä hänellä on kädessään harja ja rikkalapio, joilla siivoaa raivokkaasti varastoa. Sitten lelulaatikosta sinkoaa keskelle huonetta kaivinkone, seinässä roikkuvaa pyörää pitää vähän heiluttaa ja pyöräperäkärryn jarrua väännellä.

Minä seison rimpuileva sisko kainalossa ja pidän painavaa rautaovea auki. Joskus pääsemme yhtä matkaa portaiden alapäähän. Portaiden nousu on äänekästä draamaa, ja säälin  suuresti naapureitamme, jotka joutuvat kuuntelemaan kiljuvia lapsiani.

Hyvänä päivänä lapseni kävelevät käsi kädessä portaat ylös.

Nyt jos joku ihmettelee vielä suklaan ja kahvin kulutustani, toivotan tervetulleeksi kokeilemaan puistoreissua kanssani.



4 kommenttia:

  1. Tuo vaihe on varmaan se hankalin, kun toinen on aktiivinen mutta vielä liian pieni ymmärtämään kunnolla vanhempien ohjeita tai toiveita, ja toinen vielä fyysisesti paljon pienempi ja heikompi eikä siis voi pitää puoliaan tai edes aina itseään pystyssä isomman rinnalla. Kaksivuotiaat ovat toheloita vaikka eivät olisikaan erityisen vilkkaita, ja yksivuotiaat ovat toisaalta huteria.

    Meillä lapset ovat nyt viiden ja kohta kolmen ja heidän kykynsä ja leikkinsä ovat tätä nykyä aika lähellä toisiaan. Voin jättää heidät toiseen huoneeseen yksin leikkimään kun itse teen ruokaa tai vaikka vain luen kirjaa toisessa huoneessa. Välillä täytyy toki käydä selvittämässä riitoja, mutta pitkät pätkät lapset viihtyvät keskenään ja osaavat olla ihan nätisti. Näin on sujunut nyt jo ehkä noin vuoden verran jos en ihan väärin muista. Ei siis ole ihan hirveän kaukana tulevaisuudessa varmaan teilläkään se aika kun lapset osaavat jo olla rauhassa yhdessä ilman, että äidin sydän koko ajan tykyttää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kiva kuulla. Kyllä meilläkin jo nyt on viitteitä siitä, että leikit voivat joskus sujua. Pari minuuttia kerrallaan. Meillä oli puolitoistavuotisneuvola, jossa erittäin empaattinen lääkäri kysyi, olenko väsynyt. Aloin sitten itkeä! Vaikka en oikeasti ole mitenkään poikki. Tämän perusteella, ilman mitään muita tutkimuksia, lääkäri laittoi minut kaikenmaailman verikokeisiin ja sydänfilmiin, joten tuleepa sydämentykytykset nyt testattua.

      Poista
    2. Hyvä että osui empaattinen ja fiksu lääkäri kohdalle! Pienten lasten hoitaminen on välillä tosi kuluttavaa. Mutta mitä isommiksi lapset kasvaa sen enemmän jää pieniä hengähdystaukoja jotka auttavat jaksamaan. Tsemppiä ja rauhallisia hetkiä sinne!

      Poista
  2. Voi kuinka hyvin ymmärränkään tuon lauseen kuinka erilaista on olla vilkkaan tai rauhallisen lapsen äiti. Omilla lapsilla n. kahden vuoden ikäero ja vilkkaita kun olivat niin tosiaan sattui ja tapahtui kaikennäköistä silloin kun olivat pieniä. Nyt ovat jo toisella kymmenellä... Sitten minulla on vajaa kaksivuotias iltatähti joka on rauhallinen ja harkitsevainen, välillä jopa ärsyttävyyteen asti. Ja nyt todella nautin siitä ettei tarvitse juosta koko ajan perässä ja olla silmät selässäkin vaan voin luottaa tähtösen omaan harkintakykyyn. Kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu sinullakin!

    VastaaPoista