Harjoitellaan leikkimistä

Leikkipuistokausi on alkanut ja olen päässyt treenaamaan sosiaalisia taitojani. Taaperomme on siinä iässä, jossa kaikki on "minun", mutta toisten lasten kanssa leikkiminen alkaa olla tärkeää. Olen tämän tästä setvimässä kiistoja kaivinkoneen herruudesta.

Leikkipuistossamme on paljon mukavia vanhempia ja lapsia, jotka suhtautuvat ymmärtävästi kaksivuotiaan koheltamiseen. Sitten on niitä, joiden kasvatusperiaatteet poikkeavat omistani radikaalisti.

Olin tänään ihan ällikällä lyöty, kun eräs äiti tuli hätistämään muut lapset pois poikansa leikeistä. Poika ja taaperomme olivat jo pidemmän aikaa paistaneet yhdessä kakkuja leikkiuunissa, kun äiti saapui paikalle ja käski taaperon mennä pois häiritsemästä. Samalla tavalla äiti hätisti pojan pienemmän sisaruksen kauemmas leikkimään yksin.

Jätän mieluusti hiekkalaatikolla riitelyn lapsille, joten olin tilanteessa ihan hiljaa. Jäin kuitenkin miettimään, missä ja miten sosiaalisia taitoja oppii, jos aina kannustetaan leikkimään yksin.

Ärtynyt äiti

Viime kirjoitukseni jälkeen jäin miettimään, pitäisikö lisätä kommentti: "Yleensä lapseni ovat ihania, vain silloin tällöin ärsyttäviä".

Pelästyin ehkä itseäni. Saako sanoa, että kaksivuotias on ärsyttävä joka päivä?

Ärsyttävyys ja ärsyyntyvyyshän ovat itsestä kiinni. Jooga-asenteella mikään ei ärsytä, mutta minä en löydä sisäistä maailmanrauhaani riittävän usein.

Silloin kun lapsi rimpuilee, läpsii, repii silmälaseista ja huutaa, on vaikea olla ärsyyntymättä, vaikka kaikkien oppaiden mukaan juuri silloin ei pitäisi.  Olen ottanut avukseni ystäväni suklaan, jonka avulla pääsen pahimpien hetkien yli. Huono tapa, mutta se sallittakoon, kun joogasalille ei ehdi.

Olen lukenut myös lasten erilaisista temperamenteista, kehitysvaiheista sun muusta. Tieto lisää ymmärrystä, mutta ärsyyntymiseen se ei auta.

Minua lohdutti tämä Vauva-lehden juttu. Yritän pitää neuvolapsykologi Merja Värrin ohjeet mielessä:

"Vanhempi ei saa juuttua tilanteeseen. Alle kolmevuotiaalle aggressiiviset tilanteen tulevat ja menevät. Aikuisen täytyy selvittää tilanne välittömästi ja päästä asian yli myös itse.”

”Vanhemmilla täytyy olla lepoa ja omaa aikaa. Yliväsynyt vanhempi menettää varmasti itsehillintänsä aggressiivisesti käyttäytyvän lapsen kanssa.”

Kertomuksia lapsuudestamme

Taaperomme täyttää ensi viikolla kaksi vuotta. Toissapäivänä minulta kysyttiin, onko uhmaikä jo alkanut. Enpä ole huomannut mitään eroa edelliseen, vastasin. Taapero saa tasaiseen tahtiin raivokohtauksia. Niiden voimakkuus ja kesto ovat ehkä kasvaneet, mutta muuten kaikki on yhtä tulista kuin aina ennenkin.

Kysymys sai minut miettimään, miten aikuisten kertomat tarinat lapsuudestamme vaikuttavat meihin. Kaikkien vanhemmilla on varmaan lapsistaan pari hauskaa juttua, joita toistellaan sopivan tilaisuuden tullen.

Minun lapsuudestani on muutama pääkertomus. Yhdessä saan kolmetuntisia itkupotkuraivareita, joille äitini ei mahda mitään. Ja lopulta kaikki itkevät. Toisessa meidät karkoitetaan ruotsinlaivan ravintolasta raivokohtaukseni vuoksi. Kolmannessa vanhempani kantavat minua öisin tuntikausia korvakipujen tai jonkin muun vaivan vuoksi.

Mukavampiakin juttuja on, mutta nämä toistuvat useimmin. Tapaukset ovat ehkä traumatisoineet vanhempiani niin paljon, että ne ovat iskostuneet lapsuuteni kuvaksi heidän mieleensä. Tai ehkäpä minä en muista niitä kivoja juttuja yhtä hyvin, vaan nämä "onpa hankala tyyppi"-teeman jutut ovat jääneet minun omaksi kuvakseni.

Toivon, että pystyisin kertomaan lapsilleni enimmäkseen kivoja tarinoita heidän lapsuudestaan. Kaksivuotias on hyvin usein, oikeastaan joka päivä, todella ärsyttävä. Se on kuitenkin vain hänen tapansa kasvaa ja olla kaksivuotias. Hyvin vaikea vaihe ihmisen elämässä, jonka yritän kohdata nyt mahdollisimman tyynesti ja positiivisesti.

Muutakin kuin jauhelihakastiketta

En ole koskaan ollut ruuanlaiton ystävä enkä edes minkään sortin kulinaristi. "Maha täyteen ja menoksi" on ollut ohjenuorani kaikki ne vuodet, jolloin olen syönyt koulun, yliopiston tai työpaikan ruokalassa.

Nyt lasten kanssa huomaan, että tämä ei vetele. Pian kaksivuotiaamme ei suostu syömään muuta kuin rakettispagettia ja jauhelihakastiketta.

Olen katsellut ruokakassipalveluita ja yrittänyt päättää, olisiko meistä siihen. Tämän viikon menu näyttäisi parilla esimerkkipalvelulla tältä:

- Pastaa ja rapeaksi paistettua pekonia sekä kantarelleja
- Kanankoivet, salsaa ja paahdettuja perunoita
- Thai-lohikeitto
- Ratatouille

TAI

- Kyyttöbratwurstia ja ratatouillea

- Sipulipiiras salaatilla

- Pollo limonello

- Haukipyörykät

Tällä viikolla olen jo pariin otteeseen meinannut pimahtaa, kun olen yrittänyt tiskata tai laittaa jotain yksinkertaista ruokaa taaperon roikkuessa jalassani ja vauvan kitistessä tuolissaan. Miten, ja ennen kaikkea milloin, pystyisin tekemään tällaista ruokaa kolme kertaa viikossa?

- Aamulla, jos istuttaisin taaperon telkkarin eteen.

- Päiväuniaikaan, jos jättäisin kaiken oman ajan pois.

- Illalla, jos jaksaisin.

No, onneksi en vastaa yksin perheemme ruuanlaitosta.

Voi olla, että kaikista uhkakuvista huolimatta, kokeilemme ruokakassia. Säästäähän se ajattelutyön ja kaupassakäynnin vaivan. Ja samalla söisimme paljon monipuolisemmin kuin ennen. 

Täytyy vain vielä kerätä hetken voimia ja yrittää kehittää uutta asennetta ruuanlaittoon.

Sini-puna-ahdistus

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka minua nolotti pukea vauva vaaleanpunaiseen toppapukuun. Luulin jo päässeeni eroon väriangsteistani, kunnes serkkuni tuli ottamaan meistä valokuvia. Vaatekaapissamme kivoimmat vaatteet olivat tytöllä punaisia ja pojalla sinisiä. Minun tuli kiire kauppaan.

Lopulta valokuvissa taaperolla on punainen paita, vauvalla vihreä ja minulla ja miehelläni sininen. Mieleni on rauhallinen - kukaan ei voi tulla väittämään, että lapseni olisi kasvatettu väärin. Mutta pysykää kaukana vaatekaapistamme. Siellä ne vauvan vaaleanpunaiset paidat ovat edelleen sikin sokin. 

Läskikapinaan tarvitaan uudet keinot

Hesari kirjoitti eilen pääkirjoituksessaan lasten ylipainon riskeistä ja vanhempien huonoista elintavoista. 

Pääkirjoitustoimittajan mielestä "tarvitaan tietoa ja ruokavalioneuvontaa sekä huomiota lasten ravitsemuksen laatuun ja määrään". Lisäksi Hesarin mielestä epäterveellisiin elintapoihin pitäisi puuttua neuvoloissa jo raskausaikana. 

Joo ja joo. Rasva ja sokeri ovat pahasta, eikä kukaan halua lapselleen epäterveellisestä ruuasta johtuvia sairauksia. Mutta minä en halua enää yhtään vihkosta, jossa kerrotaan, että puuro on maukas ja ravitseva aamiainen tai jossa kehotetaan antamaan lapselle viiliä ja piimää. 

En aio ostaa viiliä enkä piimää. En vaikka itse Mr. Darcy tulisi kukkakortin kanssa niiden terveellisyydestä julistamaan. 

Raskaana ollessani en myöskään kaivannut minkäänlaista saarnaa karkin tai jäätelön epäterveellisyydestä. Raskaana oleminen on rankkaa ihan itsessään jo henkisesti ja fyysisesti. Kaikki päälle kasattu syyllistäminen tekee siitä vielä kamalampaa. 

Mitä sitten neuvolassa voitaisiin tehdä, jotta lapset ja aikuiset söisivät paremmin? 

Äitien pelottelu on hyvä keino. Ainakin minä olen jättänyt kauppaan tavalliset nakit välittömästi, kun kuulin nitriittien vaaroista. Mutta kaikki epäterveellinen ei ole vaarallista. 

Jos jotain kaipaan, niin uusia lapsille sopivia tuotteita kaupanhyllyille. Sokerittomia ja suolattomia muroja. Lapsen käteen sopivia, hauskan näköisiä purkkeja maustamatonta jugurttia. Rasvatonta pillimaitoa. Lisäksi etsin jatkuvasti reseptejä, joiden avulla eineksistä ja pakasteista saisi nopeasti kivaa ruokaa lapsille. 

Neuvola voisi parhaimmillaan antaa vinkkejä siitä, miten lapsia voi huijata syömään enemmän vihanneksia sekä mitä keksien ja karkin sijaan voi tarjota. Ja nyt en tarkoita porkkanatikkuja. 

Esimerkiksi eräs kaverini teki mehujäätä vauvojen mangososeesta. Se on tosi hyvää, sillä se ei muutu mauttomaksi vesitikuksi parin imaisun jälkeen.