Leluja vuokraamassa

Aioin kirjoittaa blogikirjoituksen ideoimistani palveluista, joita kannattaisi tarjota lapsiperheille. Joku oli tietysti jo keksinyt monet samat jutut. Onneksi!

Yksi liikeideani oli leluvuokraamo, joka aloitti verkossa viime vuonna. Päätin kokeilla palvelua, vaikka hinta on aika suolainen.

Ensin kuvittelin, että 20 euron kuukausimaksu on halpa, mutta sitten minulle valkeni, että leluja vaihdetaankin vain joka toinen kuukausi. Neljän lelun vuokrapaketissa yhden lelun vuokrahinnaksi tulee siten 10 euroa.

Lisäksi kuukausimaksuun lisätään joka kuukausi postituskulut 5 euroa, vaikka lelut lähetetään vain joka toinen kuukausi. Tässä kohtaa hinnoittelussa on huijauksen makua!

Palvelu toimii niin, että vuokraaja valitsee verkossa leluluettelosta kahdeksan lelua, joista neljä toimitetaan kerralla. Leluja on minusta hyvä valikoima. Monet leluista ovat sellaisia, joita en ostaisi, mutta tiedän, että lapset tykkäävät leikkiä niillä.

Lelujen vuokraamisen paras puoli onkin, että leluista pääsee helposti eroon.

Ensimmäinen pakettimme saapui viikko sitten. Saimme puisen kaivinkoneen, värikkäät puiset rakennuspalikat, ruuvattavat palikat sekä vilkkuvan ja välkkyvän leikkiratin.

Laatikkoa avatessa tunnelma oli vähän kuin jouluna. Lapset olivat innoissaan ja ovat leikkineet uusilla leluillaan koko viikon. Tosin epäilen, että kiinnostus jatkuu samana kaksi kuukautta.

Laatikkoa avatessani ryppyotsainen äiti minussa nosti päätään. Onko oikein ja tarpeellista, että lapsilla on rajaton määrä leluja ja joulu joka toinen kuukausi? Eikö meillä ole jo tarpeeksi leluja? Eivätkö he joka tapauksessa leiki mieluiten vain muutamalla lelulla tai pahvinpaloilla ja tyynyillä?

Näitä kysymyksiä pohtiessani, 25 euron kuukausierä alkoi tuntua vieläkin suuremmalta summalta.

Toisaalta vietän kaiken aikani kotona kahden lapsen kanssa. Uusista leluista on oikeasti iloa ja on helpottavaa tietää, että vilkkuvat ja päristelevät muovihäkkyrät päätyvät toiseen perheeseen parin kuukauden kuluttua.

Kerhoajatuksia osa 2

Hain tänään taaperon kerhosta kolmatta kertaa. Tällä kertaa meni jo vähän paremmin. Ehkäpä siksi, että isä vei hänet aamulla ja osasi olla rennommin kuin minä. Tai toivottavasti taapero alkaa tuntea olonsa turvalliseksi uusien aikuisten ja lasten seurassa.

Minulle kerho on ollut oppimiskokemus. Ensinnäkin tajusin, että olin valmistautunut koko hommaan tosi huonosti. Taaperolle kahden tunnin kerhon aloitus on aluksi ihan yhtä vaativaa kuin päiväkotiin meneminen, mutta minä suhtauduin koko juttuun aika olankohautuksella.

Kävimme tutustumaan paikkaan vain kerran ja jo toisella kerralla jätin taaperon kerhoon kahdeksi tunniksi! Alle tunti olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi. Huono omatunto kolkuttaa vieläkin.

Tänään hakiessani taaperoa tarkkailin henkilökunnan ilmeitä ja äänensävyjä. Kaunistelevatko he? Toinen kerhon työntekijöistä näytti kamalan pahantuuliselta, ja minä ajattelin ensimmäiseksi, eikö hän pidä pojastani.

Tajusin, että asennoiduin kerhoon vähän kuin uuteen työpaikkaan. Tämä on koe, jossa taaperon pitää pärjätä ja minä tässä huolehdin, mitä muut ajattelevat. Se on kohtuutonta kaksivuotiaalle. Meidän aikuistenhan pitäisi vaan pitää huolta siitä, että hänellä on hyvä olla kerhossa.

Ajatuskulku johtaa pelottaviin mietteisiin: vielä tulee eteen ihmisiä, jotka eivät pidä lapsistani. Varmasti jo päiväkodin hoitajat väkisinkin kohtelevat lapsia vähän sen mukaan, kuka on helppo, hyväntuulinen tai sosiaalinen. Jo aika pian oma kontrolli lasten kohtaamiin tilanteisiin tulee katoamaan ja heidän pitää pärjätä omina itsenään.

Kääk.