Minun perusluonteenpiirteisiini taitaa kuulua taipumus odottaa aina pahinta. Olin varma, että taaperomme ei suostu luopumaan tutistaan kuin raivokkaan taistelun jälkeen.
Mutta kuinkas kävikään. Kolmas tutiton päivä on menossa, ja vaikka lapsella on tuttia selvästikin ikävä, hän nukahti päiväunille helposti ja on nukkunut hyvin yöunetkin ilman tuttia.
Jotkut lapset antavat tutin oraville, toisilta tutti menee rikki tai katoaa. Meillä sen kävi hakemassa tonttu, joka vei tutin tonttuvauvoille ja toi tuliaisiksi valoja vilkuttavan ja kovaa ääntä pitävän kuorma-auton.
Törkeää huijaustahan tämä kaikki on, mutta minusta on helpompi ottaa tutti pois tarinan avulla kuin väkisin. Ja näköjään se toimii. Taapero ei ole itkenyt tutin perään ollenkaan. Hän laittoi itse tutin pieneen laatikkoon, joka löytyi aamulla joulusukasta ja hyväksyi sen, että tonttuvauvat tarvitsevat sitä enemmän kuin hän.
Parin viime kuukauden aikana taapero on kasvanut muutenkin valtavasti. Hän leikkii itse mielikuvitusleikkejä, lukee kirjoja ja ymmärtää paljon paremmin syy-seuraus-suhteita.
Alan ymmärtää, miksi kaksi vuotta neljä kuukautta on huomattavasti helpompi ikäero sisaruksille kuin yksi vuotta ja neljä kuukautta.
Mutta onneksi olemme jo tässä pisteessä. Tulevaisuudessa minun täytyy selvästi luottaa enemmän lapsiini. He muuttuvat koko ajan ja yllättävät pessimistiäidin reippaudellaan harvase päivä. Vauvakin konttasi kolmanteen kerrokseen ihan itse, kun vain annoin hänen yrittää!
keskiviikko 19. joulukuuta 2012
keskiviikko 5. joulukuuta 2012
Pojat ovat poikia ja sitä rataa
Nyt kun vauvastakin on kasvamassa taapero ja samalla pieni tyttö, olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, miten reagoin erilaisiin tyttöjä ja poikia koskeviin tilanteisiin. Ja huomannut, että kyllä perinteiset ajatuskaavat kiertävät kehää omassa pääkopassanikin.
Kuvaava esimerkki on parin viikon takaa, jolloin kävimme leikkimässä uudessa puistossa meille tuntemattomien aikuisten ja lasten seurassa. Hiekkalaatikolla pienikokoinen ja pitkähiuksinen lapsi halusi leikkiä taaperon kanssa samalla kaivinkoneella. Kaikki meni ihan hyvin, mutta pelkäsin koko ajan kovasti, että taaperomme kaataa tytön tai hermostuksissaan huitaisee häntä päähän. Hetken päästä selvisi, että tyttöpä olikin poika - ja minun stressitasoni laski välittömästi muutaman pykälän.
Olen huomannut saman reaktion itsessäni aiemminkin. Minusta on jotenkin enemmän ok, jos taapero tuuppaa toista poikaa, mutta kaikenlainen fyysinen nahistelu tyttöjen kanssa on kiellettyä.
Olen järkeillyt, että tämä johtuu siitä, että on olemassa poikia, joiden mielestä pieni tuuppiminen, jota joku voisi hyväntahtoisesti kutsua painiksi, ei ole pelottavaa vaan pikemminkin leikin alku. Vastaavissa tönimistilanteissa tyttöjen kanssa, tyttö alkaa lähes aina itkeä ja syntyy valtava draama.
Minusta kaikenlainen tuuppiminen on väärin, mutta aina en ehdi väliin. Varsinkin taaperon nahistellessa isompien lasten kanssa, katson joskus tilanteita sormieni välistä. Toisaalta tiedän ne puiston pojat, jotka pärjäävät taaperon kanssa ja ne lapset, jotka saattavat jopa pelätä isokokoista ja äkkipikaista poikaamme.
Olen kuullut kerran erään isoisän sanovan puistossa klassisen "pojat ovat poikia". Minä en halua perustaa omaa kasvastusideologiaa tuohon lauseeseen, mutta on pakko myöntää, että monet pojat ovat paljon fyysisempiä kuin useimmat tytöt.
Luin joskus aikoinaan netistä amerikkalaisen kasvatuspsykologin neuvoja tyttöjen ja poikien vanhemmille. Ne menivät yksinkertaistettuna suunnilleen niin, että kannusta tyttöjä fyysisyyteen ja lue pojille paljon kirjoja.
Tämä kuulostaa tietysti kamalan stereotypiseltä, mutta meidän perheeseen tuo ohje taitaa sopia. Meillä nimittäin kasvaa temperamenteiltaan kaksi hyvin stereotyyppistä lasta: energinen ja raju poika sekä rauhallinen ja hieman ujo tyttö.
Kuvaava esimerkki on parin viikon takaa, jolloin kävimme leikkimässä uudessa puistossa meille tuntemattomien aikuisten ja lasten seurassa. Hiekkalaatikolla pienikokoinen ja pitkähiuksinen lapsi halusi leikkiä taaperon kanssa samalla kaivinkoneella. Kaikki meni ihan hyvin, mutta pelkäsin koko ajan kovasti, että taaperomme kaataa tytön tai hermostuksissaan huitaisee häntä päähän. Hetken päästä selvisi, että tyttöpä olikin poika - ja minun stressitasoni laski välittömästi muutaman pykälän.
Olen huomannut saman reaktion itsessäni aiemminkin. Minusta on jotenkin enemmän ok, jos taapero tuuppaa toista poikaa, mutta kaikenlainen fyysinen nahistelu tyttöjen kanssa on kiellettyä.
Olen järkeillyt, että tämä johtuu siitä, että on olemassa poikia, joiden mielestä pieni tuuppiminen, jota joku voisi hyväntahtoisesti kutsua painiksi, ei ole pelottavaa vaan pikemminkin leikin alku. Vastaavissa tönimistilanteissa tyttöjen kanssa, tyttö alkaa lähes aina itkeä ja syntyy valtava draama.
Minusta kaikenlainen tuuppiminen on väärin, mutta aina en ehdi väliin. Varsinkin taaperon nahistellessa isompien lasten kanssa, katson joskus tilanteita sormieni välistä. Toisaalta tiedän ne puiston pojat, jotka pärjäävät taaperon kanssa ja ne lapset, jotka saattavat jopa pelätä isokokoista ja äkkipikaista poikaamme.
Olen kuullut kerran erään isoisän sanovan puistossa klassisen "pojat ovat poikia". Minä en halua perustaa omaa kasvastusideologiaa tuohon lauseeseen, mutta on pakko myöntää, että monet pojat ovat paljon fyysisempiä kuin useimmat tytöt.
Luin joskus aikoinaan netistä amerikkalaisen kasvatuspsykologin neuvoja tyttöjen ja poikien vanhemmille. Ne menivät yksinkertaistettuna suunnilleen niin, että kannusta tyttöjä fyysisyyteen ja lue pojille paljon kirjoja.
Tämä kuulostaa tietysti kamalan stereotypiseltä, mutta meidän perheeseen tuo ohje taitaa sopia. Meillä nimittäin kasvaa temperamenteiltaan kaksi hyvin stereotyyppistä lasta: energinen ja raju poika sekä rauhallinen ja hieman ujo tyttö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)