Tuttiyllätys

Minun perusluonteenpiirteisiini taitaa kuulua taipumus odottaa aina pahinta. Olin varma, että taaperomme ei suostu luopumaan tutistaan kuin raivokkaan taistelun jälkeen.

Mutta kuinkas kävikään. Kolmas tutiton päivä on menossa, ja vaikka lapsella on tuttia selvästikin ikävä, hän nukahti päiväunille helposti ja on nukkunut hyvin yöunetkin ilman tuttia.

Jotkut lapset antavat tutin oraville, toisilta tutti menee rikki tai katoaa. Meillä sen kävi hakemassa tonttu, joka vei tutin tonttuvauvoille ja toi tuliaisiksi valoja vilkuttavan ja kovaa ääntä pitävän kuorma-auton.

Törkeää huijaustahan tämä kaikki on, mutta minusta on helpompi ottaa tutti pois tarinan avulla kuin väkisin. Ja näköjään se toimii. Taapero ei ole itkenyt tutin perään ollenkaan. Hän laittoi itse tutin pieneen laatikkoon, joka löytyi aamulla joulusukasta ja hyväksyi sen, että tonttuvauvat tarvitsevat sitä enemmän kuin hän.

Parin viime kuukauden aikana taapero on kasvanut muutenkin valtavasti. Hän leikkii itse mielikuvitusleikkejä, lukee kirjoja ja ymmärtää paljon paremmin syy-seuraus-suhteita.

Alan ymmärtää, miksi kaksi vuotta neljä kuukautta on huomattavasti helpompi ikäero sisaruksille kuin yksi vuotta ja neljä kuukautta.

Mutta onneksi olemme jo tässä pisteessä. Tulevaisuudessa minun täytyy selvästi luottaa enemmän lapsiini. He muuttuvat koko ajan ja yllättävät pessimistiäidin reippaudellaan harvase päivä. Vauvakin konttasi kolmanteen kerrokseen ihan itse, kun vain annoin hänen yrittää!