Tuttiyllätys

Minun perusluonteenpiirteisiini taitaa kuulua taipumus odottaa aina pahinta. Olin varma, että taaperomme ei suostu luopumaan tutistaan kuin raivokkaan taistelun jälkeen.

Mutta kuinkas kävikään. Kolmas tutiton päivä on menossa, ja vaikka lapsella on tuttia selvästikin ikävä, hän nukahti päiväunille helposti ja on nukkunut hyvin yöunetkin ilman tuttia.

Jotkut lapset antavat tutin oraville, toisilta tutti menee rikki tai katoaa. Meillä sen kävi hakemassa tonttu, joka vei tutin tonttuvauvoille ja toi tuliaisiksi valoja vilkuttavan ja kovaa ääntä pitävän kuorma-auton.

Törkeää huijaustahan tämä kaikki on, mutta minusta on helpompi ottaa tutti pois tarinan avulla kuin väkisin. Ja näköjään se toimii. Taapero ei ole itkenyt tutin perään ollenkaan. Hän laittoi itse tutin pieneen laatikkoon, joka löytyi aamulla joulusukasta ja hyväksyi sen, että tonttuvauvat tarvitsevat sitä enemmän kuin hän.

Parin viime kuukauden aikana taapero on kasvanut muutenkin valtavasti. Hän leikkii itse mielikuvitusleikkejä, lukee kirjoja ja ymmärtää paljon paremmin syy-seuraus-suhteita.

Alan ymmärtää, miksi kaksi vuotta neljä kuukautta on huomattavasti helpompi ikäero sisaruksille kuin yksi vuotta ja neljä kuukautta.

Mutta onneksi olemme jo tässä pisteessä. Tulevaisuudessa minun täytyy selvästi luottaa enemmän lapsiini. He muuttuvat koko ajan ja yllättävät pessimistiäidin reippaudellaan harvase päivä. Vauvakin konttasi kolmanteen kerrokseen ihan itse, kun vain annoin hänen yrittää!

Pojat ovat poikia ja sitä rataa

Nyt kun vauvastakin on kasvamassa taapero ja samalla pieni tyttö, olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, miten reagoin erilaisiin tyttöjä ja poikia koskeviin tilanteisiin. Ja huomannut, että kyllä perinteiset ajatuskaavat kiertävät kehää omassa pääkopassanikin.

Kuvaava esimerkki on parin viikon takaa, jolloin kävimme leikkimässä uudessa puistossa meille tuntemattomien aikuisten ja lasten seurassa. Hiekkalaatikolla pienikokoinen ja pitkähiuksinen lapsi halusi leikkiä taaperon kanssa samalla kaivinkoneella. Kaikki meni ihan hyvin, mutta pelkäsin koko ajan kovasti, että taaperomme kaataa tytön tai hermostuksissaan huitaisee häntä päähän. Hetken päästä selvisi, että tyttöpä olikin poika - ja minun stressitasoni laski välittömästi muutaman pykälän.

Olen huomannut saman reaktion itsessäni aiemminkin. Minusta on jotenkin enemmän ok, jos taapero tuuppaa toista poikaa, mutta kaikenlainen fyysinen nahistelu tyttöjen kanssa on kiellettyä.

Olen järkeillyt, että tämä johtuu siitä, että on olemassa poikia, joiden mielestä pieni tuuppiminen, jota joku voisi hyväntahtoisesti kutsua painiksi, ei ole pelottavaa vaan pikemminkin leikin alku. Vastaavissa tönimistilanteissa tyttöjen kanssa, tyttö alkaa lähes aina itkeä ja syntyy valtava draama.

Minusta kaikenlainen tuuppiminen on väärin, mutta aina en ehdi väliin. Varsinkin taaperon nahistellessa isompien lasten kanssa, katson joskus tilanteita sormieni välistä. Toisaalta tiedän ne puiston pojat, jotka pärjäävät taaperon kanssa ja ne lapset, jotka saattavat jopa pelätä isokokoista ja äkkipikaista poikaamme.

Olen kuullut kerran erään isoisän sanovan puistossa klassisen "pojat ovat poikia". Minä en halua perustaa omaa kasvastusideologiaa tuohon lauseeseen, mutta on pakko myöntää, että monet pojat ovat paljon fyysisempiä kuin useimmat tytöt.

Luin joskus aikoinaan netistä amerikkalaisen kasvatuspsykologin neuvoja tyttöjen ja poikien vanhemmille. Ne menivät yksinkertaistettuna suunnilleen niin, että kannusta tyttöjä fyysisyyteen ja lue pojille paljon kirjoja.

Tämä kuulostaa tietysti kamalan stereotypiseltä, mutta meidän perheeseen tuo ohje taitaa sopia. Meillä nimittäin kasvaa temperamenteiltaan kaksi hyvin stereotyyppistä lasta: energinen ja raju poika sekä rauhallinen ja hieman ujo tyttö.

Turnausväsymystä

Ennen vauvan syntymää ajattelin, että ensimmäisestä vuodesta kahden lapsen kanssa selvitään vaikka päällä seisoen, tuli mitä tuli. Nyt kun vuotta on jäljellä enää reilu kuukausi, tuntuu että tsemppi alkaa hiipua.

Väsymyksen huomaa parhaiten hälläväliä-hetkistä, jolloin en jaksa välittää, vaikka taapero maalaa jugurtilla pöytään, katsoo viidettä jaksoa Tomi-traktoria tai leikkii unitutti suussa. 

Ikävimmin väsymys näkyy iltaisin. Olen nimittäin aivan kyllästynyt itkevän vauvan nukuttamiseen. Jos vauva ei nukahda iltamaitoon, jaksan seistä pinnasängyn vieressä rauhoittelemassa noin kaksi minuuttia.  Sen jälkeen alkaa väsytystaktiikka, jolloin vauva lähtee mukaani keittiönlattialle odottamaan täydellistä simahtamista tai sitä, että vauvan isä tulee taaperon luota nukuttamaan toistakin lasta.

Tämä on tietysti lasta kohtaan väärin. Myös toinen lapsi ansaitsisi rauhallisen nukutushetken. Mieheni muistuttaa minua usein, kuinka hankala taapero oli samanikäisenä saada rauhoittumaan sänkyynsä. Yhdeksältä illalla voimani ja kärsivällisyyteni on siltä päivältä kuitenkin kulutettu loppuun. Niinä hetkinä vauva tuntuu pelkästään rasittavalta.

Myös mieheni taitaa olla aika väsynyt kahden vauvavuoden jälkeen. "I hate babies", hän totesi viime viikolla neljältä aamuyöllä, kun vauva oli itkenyt kipeää vatsaansa kaksi tuntia. Ei hän tietenkään meidän lapsiamme inhoa, vaan vauvojenhoitoa. Meidän perheeseen ei kolmatta vauvaa tule.

No, vauvamme ei ole enää kauan vauva, vaan kohta yksivuotias, joka opettelee kävelemään, osaa jo syödä pikkuisen itse lusikalla ja leikkiä leluilla isoveljensä kanssa.

Vaikka nyt tuntuu raskaalta, oikeasti on jo paljon helpompaa kuin muutama kuukausi sitten. Voin jopa jättää sisarukset samaan huoneeseen pariksi minuutiksi keskenään. He istuvat vierekkäin lelukasan keskellä ja joskus, pienen hetkisen, syventyvät leikkimään omia leikkejään. Kunnes taapero nappaa poliisiauton vauvan kädestä, vauva alkaa huutaa palosireenin lailla ja rauha on ohi.

Tulenarka kotiäitiys

Jyrki Kataisen Ruotsin-opintomatkasta alkoi oravanpyörämäinen keskustelu kotiäitiydestä, joka jälleen kerran ei johda mihinkään. Milloinkohan voisimme rauhassa keskustella työelämästä ja lastenhoidosta niin, ettei heti hypittäisi toisten kurkkuihin kiinni.

Ennen kuin kukaan mainitsee sanan "kotiäiti", pitäisi laatia laaja disclaimer-lista tähän malliin:

- Tiedämme, että kotiäitien työ on rankkaa ja arvokasta työtä.
- Emme halua seuraavassa arvottaa kotiäitien ja ansiotyössä käyvien vanhempien työn tärkeyttä tai vaikeutta.
- Emme ole vaatimassa kotiäitien elämänmuutosta, vaan luomassa vaihtoehtoja.

Tähän listaan haluaisin uskoa, vaikka joskus, erityisesti Juhana Vartiaisen kommentteja lukiessani, tulee mieleen, että taitaa silti olla ihmisiä, joiden mielestä kotiäidit välttelevät työelämää, koska kotona on kivaa.

Kataisen kommenttien synnyttämässä keskustelussa on minusta tuotu myös hyviä pointteja esiin. Väestöntutkimuslaitoksen tutkija Anneli Miettinen sanoi Hesarissa, että vaihtoehto kotihoidon tuelle on raaka: vuoden vanhan lapsen laittaminen yhdeksäksi tunniksi päivähoitoon viitenä päivänä viikossa.

Lisäksi on korostettu päivähoidon laadun merkitystä. Jos kuva päiväkotien toiminnasta on huono, kuka haluaa laittaa lastansa hoitoon yhtään liian aikaisin.

Vauvamme täyttää jouluna vuoden, joten minun kuuluisi kai mennä tammikuussa töihin. Mutta en voi. En halua laittaa niin pientä syömään päiväkodin nakkikeittoa. Lisäksi haluan nähdä, kuinka lapseni kasvaa ensimmäisinä vuosinaan ja vaikuttaa mahdollisimman paljon siihen, että hänellä on hyvä ja turvallinen olo.

Osa-aikatyötä voisin kyllä harkita. Olen nimittäin aika väsynyt lastenhoitoon ja tekisin mielelläni erilaista työtä kodin ulkopuolella esimerkiksi kahtena päivänä viikossa.

Voi olla, että työnantajani jopa suostuisi tällaiseen järjestelyyn, mutta mihin laittaisin lapseni osa-aikatyöni ajaksi? Päiväkotiinko? Helsingissähän kerhot on tarkoitettu yli kolmivuotiaille. Yksi- ja kaksivuotiaille lapsille ei ole tarjolla mitään lyhytaikaista hoitopaikkaa osa-aikaista päiväkotipaikkaa lukuun ottamatta.

Olen ollut kotona siitä lähtien, kun taapero syntyi elokuussa 2010. Antaisin mielelläni miehelleni vetovastuun lastenhoidosta, mutta hänen projektityönsä ei kuulemma jousta vanhempainvapaisiin.

Tämän vuoksi kannatan 6+6+6 -mallia, jossa vanhempainvapaasta isälle on varattu 6 kuukautta. Nykyiseen malliin verrattuna tämä toisi myös lisää tuloja perheelle, sillä jokaisen 6 kuukauden jakson tuki olisi sidottu palkkaan. Olen varma, että jos malli olisi käytössä, isät käyttäisivät vapaata paljon nykyistä enemmän. Jopa minun mieheni.

Malli ei saisi kuitenkaan syrjäyttää mahdollisuutta hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi menettämättä työpaikkaansa. En nimittäin usko siihen, että mahdollisuus hoitaa lasta kotona kolmivuotiaaksi asti on kotiäitiysloukku. Suurin osa äideistä, joilla on työpaikka odottamassa, aloittavat ainakin oman mututuntumani mukaan työt lapsen ollessa noin kaksivuotias.

Tiedän myös perheitä, joissa töihinpaluuta pitkitetään, koska ansiotyöpaikka on ilmapiiriltään karmea ja äiti harkitsee alanvaihtoa. Joissain perheissä taas pidetään arvokkaana, että lapset hoidetaan kotona kolmivuotiaaksi asti. Monissa perheissä hoitovapaa pitkittyy, koska aletaan odottaa toista lasta eikä viitsitä palata pariksi kuukaudeksi työhön.

Minä itse aion palata työelämään elokuussa 2013. Esikoinen täyttää silloin kolme vuotta ja vauvamme on vuoden ja kahdeksan kuukautta.

Koen, että näinä kolmena kotiäitivuotena olen tehnyt työtä, jolla todella on merkitystä. Oma eläkkeeni ei minua haittaa, urakehityksestä puhumattakaan. En tunne myöskään syyllisyyttä siitä, että en ole tuottanut verorahoja valtion kassaan.

Jos saisi toiveita esittää, pyytäisin taaperolle sopivaa kerhopaikkaa, jossa hän ei jäisi nelivuotiaiden lasten jalkoihin. Toivoisin joustavampaa päiväkotijärjestelmää, jossa osa-päiväpaikan hakijoita ei syyllistettäisi.

Ja jos vielä jotain saisi toivoa, voisitteko valaista leikkipuistoja talvisin yhtä hyvin kuin autioita jalkapallokenttiä ja hiihtolatuja.

Vihataanko Suomessa lapsia

Olen pohdiskellut viime päivinä Riku Rantalan kolumnia, joka on provokatiivisesti otsikoitu "Vain Suomessa vihataan lapsia". Suomessahan yhteiskunta rakenteellisesti rakastaa lapsia. On lapsilisät, pitkät vanhempainvapaat, hienoja leikkipuistoja ja paljon lapsille suunnattuja harrastuksia. Näin siis ainakin Helsingissä.

Minusta kysymys ei olekaan lapsista ja heidän meluisuutensa suvaitsemisesta. Kysymys on suomalaisesta kulttuurista, joka ylipäätään ei siedä meteliä. Töistä kotiin palaavat junamatkustajat haluavat päästä meditatiiviseen tilaan, jota rääkyvät taaperot kieltämättä häiritsevät.

Ravintolat on suunniteltu sivistyneisiin illanviettoihin, joissa syödään pikkurilli ojossa veitsellä ja haarukalla. Poikkeuksena ovat tietenkin suomenruotsalaisten rapukekkerit ja erilaiset yliopistojen sitsit, mutta niitä ei lasketa, koska meluisille illallisille pääsee vain kutsulla.

Toinen suomalaisten tyypillinen tapa on vetäytyä omaan pieneen kuplaansa. Tämän huomaa hyvin, kun kulkee lastenvaunujen kanssa kaupungilla. Ihmiset kiirehtivät sivuilleen katsomatta eteenpäin eivätkä huomaa pitää ovia auki, saati sitten tarjota nostoapua junien rapuilla tai kauppojen ovilla. Erityisen hyvin tämän huomaa juuri nyt, kun on pimeää ja ikävää.

Kyse ei minusta olekaan lasten vihaamisesta, vaan ylipäätään toisten ihmisten vihaamisesta. Joissain maissa toisten huomioiminen ja huomaaminen on luonnollista ja sitä pidetään tärkeänä osana tavallista käytöstä. Meillä toisten ihmisten huomioiminen on erityinen suoritus, päivän hyvä teko.

Leikkipuistobongarin Berliini

Kävimme muutama viikko sitten Berliinissä syyslomalla. Koko matka oli suunniteltu niin, että kaksivuotiaan ja vauvan kanssa olisi mahdollisimman mukavaa matkustaa.

Olemme mieheni kanssa käyneet Berliinissä ennenkin, joten meillä ei ollut tarvetta nähdä varsinaisia nähtävyyksiä. Pääkohteemme oli eläintarha ja visiitti ystävän luona. Muina aikoina keskityimme leikkipuistojen ja paikallisten lapsiperhekahviloiden "kinder cafeiden" koluamiseen.

Mittavan nettisurfailun päätteeksi löysin vuokra-asunnon neljäksi päiväksi Berliinin trendiäitien ja -isien suosimasta Prenzlauerbergistä. Haasteena oli löytää kämppä, johon saisi kaksi vauvan matkasänkyä ja jonne pääsisi suhtkoht helposti rattaiden kanssa.

Berliinissä on runsaasti tarjolla erikokoisia asuntoja turisteille. Jopa niin paljon, että paikalliset ovat kyllästyneet remuaviin väliaikaisnaapureihinsa. Meidän kaksiomme oli loistopaikalla, kävelymatkan päässä Schönhauser Alleen metroasemalta ja lukuisista leikkipuistoista.

Pieniä miinuksiakin löytyi. Asunto oli maantasalla, kostea ja kylmä. Ikkunat olivat sisäpihalle, jonne ei paljon aurinko paistanut. Varsinkin, kun rakennus oli julkisivuremontissa ja kaikki ikkunat peitetty muovilla! Lisäksi lomamme aikana sisäpihalta kaadettiin suuri puu. Oli aika yllätys, kun aamulla moottorisaha jylisi ikkunamme takana ja saimme kipittää rattaiden kanssa pihan poikki samaan aikaan, kun metsuri roikkui puunlatvassa valmiina tömäyttämään seuraavan pöllin pihalle. Kaksivuotiaan mielestä tämä kaikki oli tietysti aivan mahtavaa.

Olin jo kotona merkinnyt alueen leikkipuistot ja kindercafeet karttaan. Berliinissä on hienoja, isoille lapsille suunniteltuja leikki- ja seikkailupaikkoja, mutta niihin emme tällä matkalla tutustuneet. Keskityimme pieniin lähipuistoihin, jotka riittivät hyvin taaperolle. Tässä kohtaa tuli ensimmäinen opetus: leikkipuistobongarin kannattaa pakata matkalle mukaan myös leikkipuistoleluja. Meillä ei ollut yhtä ainutta traktoria mukana, eikä puistoissa ollut yleensä yhteisiä leluja. Taaperomme viihtyi kiipeilytelineissä aikansa, mutta varsinkin jos muita lapsia ei ollut paikalla, leikkipuisto kävi nopeasti tylsäksi.

Paras, sattumalta löytämämme puisto oli lähellä terasseistaan ja aamiaisistaan tunnettua Kollwitzplatzia osoitteessa Kollwitzstrasse 35. Pienessä puistossa oli kaneja ja pieni kahvila, hiekkalaatikko ja yhteisiä leluja. Taapero olisi jaksanut kantaa kaneille lehtiä vaikka kuinka pitkään. Leikkipuiston yhteydessä on valtavan hieno, isommille lapsille tarkoitettu majanrakennustyömaa, jossa ohjaajien avustuksella voi nikkaroida mitä vain.

Parasta Berliinissä ovat kuitenkin paikalliset kinder cafeet. Kävimme niistä kahdessa ja yhteen kurkkasimme sisälle. Kinder cafe on yksinkertaistettuna kahvila, jossa on leikkipaikka. Tai oikeastaan leikkipaikka, jossa on kahvila, sillä kinder cafeessa voi leikkiä missä vain ja koko sisustus on suunniteltu niin, että vanhempien on helppo juoda lattea ja valvoa samaan aikaan lastensa leikkejä.

Kävimme Helmholtzplatzin kahvilassa, jonka sisällä on hiekkalaatikko. Olin kuvitellut mielessäni siistin, isoikkunaisen kahvilan, jossa on erilliset pöydät ja kulmassa suuri leikkipaikka. Ei sinne päinkään. Istumapaikkoina olivat seiniä kiertävät leveät lankut, jotka jatkuivat koko suuren hiekkalaatikon ymäri. Jokainen joi kahviaan siellä minne mahtui ja lapset peuhasivat jaloissa koko kahvilan alueella. Neljältä iltapäivällä meno ja meteli alkoi olla niin kovaa, että lähdimme rauhoittumaan  Berliinin kotiimme. Mutta kokemus oli hyvä. Samanlaista lasten ehdoilla rakennettua paikkaa ei ole missään Helsingissä.

Toinen kinder cafe, jossa pysähdyimme oli pieni ja viehättävä Milchbart Arminplatzin leikkipuiston lähellä. Sekä taapero että vauva löysivät sieltä sopivia leluja ja me saimme tuoretta kirsikkapiirakkaa ja kahvia. Tähän perustuu juuri kinder cafeiden ihanuus. Kahvia ei tarvitse keittää itse, kahvi on hyvää ja tarjolla on muutakin kuin dominokeksejä ja ruisleipää. (Kaikki kunnia suomalaisille perhekahviloille, mutta näinhän se niissä menee.)

Kuka siis perustaisi Berliinin mallin mukaisen kinder cafeen Helsinkiin? Suosio olisi taattu!

Meidän kokemuksemme perusteella lasten kanssa ei kannata lähteä Berliinissä seikkailemaan laajalle alueelle. Yhdestä tai kahdesta kaupunginosasta löytyy kaikki tarpeellinen. Ne muutamat matkat, jotka teimme suurenmoiseen eläintarhaan ja suloisen uuden ystävän luokse, olivat melko hankalia. Vaikka metroon pääsee melkein aina hissillä, oikea hissi on vaikea löytää, välimatkat ovat pitkiä ja liikennettä on paljon.

Seuraavalla kaupunkilomalla kokeilemme huoneistohotellia, jossa on lasten leikkipaikka. Vuokra-asunnossa on paljon hyviä puolia, mutta taaperolle aika kävi siellä pitkäksi ja pari tuntia aamuin ja illoin olivat aikamoista sirkusta. Onneksi asunnossa oli DVD-soitin, joka rauhoitti tilanteen melkein aina.

Seuraavalla kerralla yritän muistaa pakata aamuisin matkaan eväät myös aikuisille. Huomasimme, että kaksien rattaiden ja varsinkin nukkuvien lasten kanssa on todella vaikeaa löytää ruokapaikkaa kaupungista. Ja kiukkuinen äiti kaupunkilomalla ei ole kenenkään kannalta kiva. Onneksi joku suklaapatukka löytyy aina verensokeria nostamaan.

Tässä vielä vinkkejä Berliinin-lomaa suunnitteleville:

- Lista Berliinin kinder cafeista
- Berliinin leikkipuistot
- Luvaville - matkaopas lapsiperheille

Huonoa seuraa

Pienten lasten äitien keskustelut kulkevat yleensä puolentoistalauseen sykleissä. Siinä toisen lauseen puolivälissä täytyy jo juosta erottamaan lapiosta tappelevia taaperoita.

Joskus vuosia sitten tuskastuin välillä, kun joidenkin ystävieni kanssa oli mahdotonta jutella kahvikupin äärellä rauhassa. Pyydän nöyrimmin anteeksi kärsimättömiä ajatuksiani. Olen nyt juuri se äiti, joka ei pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, milloin poika hujauttaa puuvasaralla kaveria päähän.

Minulle on ihan turha kertoa mitään tärkeää, jos olen yksin lasten kanssa liikkeellä. Muistan käymistäni keskusteluista lauseenpätkiä sieltä täältä. Yritän muistella niitä ja koota niistä jonkinlaista kokonaisuutta tuplarattaita kotiinpäin lykkiessäni.

Olen tajunnut, että saatan olla huonoa seuraa myös sellaisissa ympyröissä, joissa on totuttu siihen, että lapset leikkivät rauhallisesti vierekkäin. (Sellaisia lapsiakin kai on.) Meidän porukka kun on räiskyvää ja toisten mielestä pelottavaa.

Lapset yhdistävät, mutta yhtä lailla lasten takia joutuu syrjään monista jutuista. En ole siitä kovasti kärsinyt. Koko ajan on keskityttävä niin tarkasti meneillään olevaan hetkeen, että se mitä jossain muualla tapahtuu, ei ole olennaista.

Ruokakassi kotiin

Toteutin viimein ensimmäisen arjenhelpotustoimenpiteen ja tilasin netistä kauppakassin kotiin. Meiltä sattui juuri sopivasti puuttumaan vaippoja, vessapaperia, lasten purkkiruokia ja maitoja, joten sain kasattua oikein painavan kassin.

Nettisivu oli esimerkillisen helppokäyttöinen. Olin hirmu tyytyväinen aina siihen asti, kun painoin tilauspainiketta ja palvelu alkoi käydä läpi kaupan todellista valikoimaa. Vaikka mitä puuttui, ja se harmitti vähän, mutta minä pistin reteästi rastin ruutuun kohdassa "Saa korvata vastaavalla tuotteella". Olipa helppoa!

Ruokakassit tulivat parin tunnin päästä tilauksesta. Kaikki näytti päällisin puolin hyvältä. Mutta. Karjalanpiirakat olivat vääriä! Tomaatit liian pehmeitä! Vessapaperiin on painettu nolostuttavia runoelmia.

Tulipahan testattua joustavuuteni taso - alhainen. Siispä jos on yhtä tarkka tomaateistaan kuin minä, ei kannata tilata netistä mitään tuoretta ruokaa. Muuten kauppakassipalvelu on loistava apu niille, jotka eivät halua kuluttaa iltojaan kaupan kassajonossa.

Tunnelma pilalla ja paha mieli

Helsingin Sanomien toimittaja Maija Aalto kirjoitti pari viikkoa sitten oodin leikkipuistoille. Olen monessa kohtaa hänen kanssaan samaa mieltä. Leikkipuistot ovat yksi tasa-arvoisimmista paikoista, joita tiedän. Puiston koodiin jopa kuuluu, että äitien ja isien ammateista ja työstä ei juuri puhuta.

Minulle leikkipuistoelämä ei ole ollut helppoa. Kesti melkein vuoden ennen kuin pääsin juttuun toisten äitien kanssa. Edelleenkään en tunne kuin pari heistä nimeltä. Yksi heistä on liikunnanohjaaja loppu onkin arvailua: sosiaalityöntekijä, lääkäri, tutkija. Eipä ole tullut kysyttyä.

Tänään tulin puistosta kotiin pahalla mielellä. Taapero ei ole helpoin leikkipuistotoveri. Hän haluaisi kovasti leikkiä toisten kanssa, mutta kaksivuotiaan tapaan ei hallitse leikkien sääntöjä. Siksi isommat lapset jättävät hänet yksin ja pienemmät ovat ihmeissään isokokoisesta kaksivuotiaasta, joka tunkee viereen hakkaamaan samaa ämpäriä.

On päiviä, joilloin leikit sujuvat hienosti ja olen ylpeä siitä, kuinka taapero on oppinut jakamaan leluja ja leikkimään yhdessä.

Turhan usein tilanne kuitenkin kärjistyy niin, että taapero hermostuu jostain ja huitaisee lapiolla tai tönäisee. Yritän toimia kaikkien ohjeiden mukaan, ottaa lelun pois, viedä lapsen kauemmaksi, lähteä kotiin. Mutta on raskasta olla se äiti, jonka lapsi aina ahdistelee toisia lapsia.

Monet vanhemmat ymmärtävät, mistä on kysymys. Mutta sitten on niitä, jotka huutavat sekä minulle että taaperolle. Niin kuin tänään eräs äiti, joka käski äkäisesti siirtämään taaperon pois isomman poikansa vierestä. Pojan kaivamaan kuoppaan ei toinen lapio sopinut, vaikka taapero yritti tällä kertaa leikkiä yhdessä ihan sopuisasti.

Pieni poikani jäi keskelle hiekkalaatikkoa itkemään ja minulla meni maku koko leikkipuistotouhusta. Jos haluaa kaivaa yksin kuoppaa, kaivakoon kotipihalla.

Taapero valjaissa

Kahden äitivuoden aikana olen oppinut, että melkein mikä tahansa lapsiin liittyvä hankinta on myös viesti siitä, minkälainen äiti tässä kulkee.

Onko tuttia vai ei, entä tuttipulloa, minkälaiset rattaat, puuleluja, muovileluja, vilkkuvia ja äänekkäitä leluja, kestovaipat vai kertakäyttöiset, kurahousut vai goretexit, pinkkiä vai ruskeaa, kantoliina vai ei, rattaissa sisarukset vierekkäin vai päällekkäin. Ja niin edelleen.

Uusi lapsituotteemme on ollut eteisen kaapissa toukokuusta asti. Siitä olisi voinut olla hyötyä aiemminkin, mutta jokin sanomaton "mitä muut ajattelee" -tunne on estänyt minua kaivamasta sitä esille.

Vasta nyt kun kokeilimme raittaiden seisomalautaa, tuli tunne, että kapine olisi hyödyllinen ellei välttämätön. Ja niin poika sai valjaansa.

Ensimmäinen matka kauppaan ja takaisin oli menestys. Silloin kun taapero alkoi vääntelehtiä laudalla levottomasti, hän pääsi juoksemaan rattaiden viereen. Ennen hänen on pitänyt pitää tiukasti joko kädestä tai rattaista kiinni, mikä on tehnyt kävelemisestä yhtä komentelua.

Aikuisten mielestä liikkumista rajoittavat valjaat toivatkin lapselle vapauden liikkua.

Huomaan olevani asiasta vähän varpaillani. Puistossa joku jo ihmetteli pojan "laskuvarjoa" ja naapuri haukahteli kuin koira. Siitä tuli vähän paha mieli, mutta en jaksaisi ryhtyä perustelemaan valjasvalintaamme.

Jos ei ole hoitanut vilkasta ja omapäistä kaksivuotiasta ja vauvaa samaan aikaan, voi olla vaikea asettua asemaani. Toivon ymmärrystä.

Harjoitellaan leikkimistä

Leikkipuistokausi on alkanut ja olen päässyt treenaamaan sosiaalisia taitojani. Taaperomme on siinä iässä, jossa kaikki on "minun", mutta toisten lasten kanssa leikkiminen alkaa olla tärkeää. Olen tämän tästä setvimässä kiistoja kaivinkoneen herruudesta.

Leikkipuistossamme on paljon mukavia vanhempia ja lapsia, jotka suhtautuvat ymmärtävästi kaksivuotiaan koheltamiseen. Sitten on niitä, joiden kasvatusperiaatteet poikkeavat omistani radikaalisti.

Olin tänään ihan ällikällä lyöty, kun eräs äiti tuli hätistämään muut lapset pois poikansa leikeistä. Poika ja taaperomme olivat jo pidemmän aikaa paistaneet yhdessä kakkuja leikkiuunissa, kun äiti saapui paikalle ja käski taaperon mennä pois häiritsemästä. Samalla tavalla äiti hätisti pojan pienemmän sisaruksen kauemmas leikkimään yksin.

Jätän mieluusti hiekkalaatikolla riitelyn lapsille, joten olin tilanteessa ihan hiljaa. Jäin kuitenkin miettimään, missä ja miten sosiaalisia taitoja oppii, jos aina kannustetaan leikkimään yksin.

Ärtynyt äiti

Viime kirjoitukseni jälkeen jäin miettimään, pitäisikö lisätä kommentti: "Yleensä lapseni ovat ihania, vain silloin tällöin ärsyttäviä".

Pelästyin ehkä itseäni. Saako sanoa, että kaksivuotias on ärsyttävä joka päivä?

Ärsyttävyys ja ärsyyntyvyyshän ovat itsestä kiinni. Jooga-asenteella mikään ei ärsytä, mutta minä en löydä sisäistä maailmanrauhaani riittävän usein.

Silloin kun lapsi rimpuilee, läpsii, repii silmälaseista ja huutaa, on vaikea olla ärsyyntymättä, vaikka kaikkien oppaiden mukaan juuri silloin ei pitäisi.  Olen ottanut avukseni ystäväni suklaan, jonka avulla pääsen pahimpien hetkien yli. Huono tapa, mutta se sallittakoon, kun joogasalille ei ehdi.

Olen lukenut myös lasten erilaisista temperamenteista, kehitysvaiheista sun muusta. Tieto lisää ymmärrystä, mutta ärsyyntymiseen se ei auta.

Minua lohdutti tämä Vauva-lehden juttu. Yritän pitää neuvolapsykologi Merja Värrin ohjeet mielessä:

"Vanhempi ei saa juuttua tilanteeseen. Alle kolmevuotiaalle aggressiiviset tilanteen tulevat ja menevät. Aikuisen täytyy selvittää tilanne välittömästi ja päästä asian yli myös itse.”

”Vanhemmilla täytyy olla lepoa ja omaa aikaa. Yliväsynyt vanhempi menettää varmasti itsehillintänsä aggressiivisesti käyttäytyvän lapsen kanssa.”

Kertomuksia lapsuudestamme

Taaperomme täyttää ensi viikolla kaksi vuotta. Toissapäivänä minulta kysyttiin, onko uhmaikä jo alkanut. Enpä ole huomannut mitään eroa edelliseen, vastasin. Taapero saa tasaiseen tahtiin raivokohtauksia. Niiden voimakkuus ja kesto ovat ehkä kasvaneet, mutta muuten kaikki on yhtä tulista kuin aina ennenkin.

Kysymys sai minut miettimään, miten aikuisten kertomat tarinat lapsuudestamme vaikuttavat meihin. Kaikkien vanhemmilla on varmaan lapsistaan pari hauskaa juttua, joita toistellaan sopivan tilaisuuden tullen.

Minun lapsuudestani on muutama pääkertomus. Yhdessä saan kolmetuntisia itkupotkuraivareita, joille äitini ei mahda mitään. Ja lopulta kaikki itkevät. Toisessa meidät karkoitetaan ruotsinlaivan ravintolasta raivokohtaukseni vuoksi. Kolmannessa vanhempani kantavat minua öisin tuntikausia korvakipujen tai jonkin muun vaivan vuoksi.

Mukavampiakin juttuja on, mutta nämä toistuvat useimmin. Tapaukset ovat ehkä traumatisoineet vanhempiani niin paljon, että ne ovat iskostuneet lapsuuteni kuvaksi heidän mieleensä. Tai ehkäpä minä en muista niitä kivoja juttuja yhtä hyvin, vaan nämä "onpa hankala tyyppi"-teeman jutut ovat jääneet minun omaksi kuvakseni.

Toivon, että pystyisin kertomaan lapsilleni enimmäkseen kivoja tarinoita heidän lapsuudestaan. Kaksivuotias on hyvin usein, oikeastaan joka päivä, todella ärsyttävä. Se on kuitenkin vain hänen tapansa kasvaa ja olla kaksivuotias. Hyvin vaikea vaihe ihmisen elämässä, jonka yritän kohdata nyt mahdollisimman tyynesti ja positiivisesti.

Muutakin kuin jauhelihakastiketta

En ole koskaan ollut ruuanlaiton ystävä enkä edes minkään sortin kulinaristi. "Maha täyteen ja menoksi" on ollut ohjenuorani kaikki ne vuodet, jolloin olen syönyt koulun, yliopiston tai työpaikan ruokalassa.

Nyt lasten kanssa huomaan, että tämä ei vetele. Pian kaksivuotiaamme ei suostu syömään muuta kuin rakettispagettia ja jauhelihakastiketta.

Olen katsellut ruokakassipalveluita ja yrittänyt päättää, olisiko meistä siihen. Tämän viikon menu näyttäisi parilla esimerkkipalvelulla tältä:

- Pastaa ja rapeaksi paistettua pekonia sekä kantarelleja
- Kanankoivet, salsaa ja paahdettuja perunoita
- Thai-lohikeitto
- Ratatouille

TAI

- Kyyttöbratwurstia ja ratatouillea

- Sipulipiiras salaatilla

- Pollo limonello

- Haukipyörykät

Tällä viikolla olen jo pariin otteeseen meinannut pimahtaa, kun olen yrittänyt tiskata tai laittaa jotain yksinkertaista ruokaa taaperon roikkuessa jalassani ja vauvan kitistessä tuolissaan. Miten, ja ennen kaikkea milloin, pystyisin tekemään tällaista ruokaa kolme kertaa viikossa?

- Aamulla, jos istuttaisin taaperon telkkarin eteen.

- Päiväuniaikaan, jos jättäisin kaiken oman ajan pois.

- Illalla, jos jaksaisin.

No, onneksi en vastaa yksin perheemme ruuanlaitosta.

Voi olla, että kaikista uhkakuvista huolimatta, kokeilemme ruokakassia. Säästäähän se ajattelutyön ja kaupassakäynnin vaivan. Ja samalla söisimme paljon monipuolisemmin kuin ennen. 

Täytyy vain vielä kerätä hetken voimia ja yrittää kehittää uutta asennetta ruuanlaittoon.

Sini-puna-ahdistus

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka minua nolotti pukea vauva vaaleanpunaiseen toppapukuun. Luulin jo päässeeni eroon väriangsteistani, kunnes serkkuni tuli ottamaan meistä valokuvia. Vaatekaapissamme kivoimmat vaatteet olivat tytöllä punaisia ja pojalla sinisiä. Minun tuli kiire kauppaan.

Lopulta valokuvissa taaperolla on punainen paita, vauvalla vihreä ja minulla ja miehelläni sininen. Mieleni on rauhallinen - kukaan ei voi tulla väittämään, että lapseni olisi kasvatettu väärin. Mutta pysykää kaukana vaatekaapistamme. Siellä ne vauvan vaaleanpunaiset paidat ovat edelleen sikin sokin. 

Läskikapinaan tarvitaan uudet keinot

Hesari kirjoitti eilen pääkirjoituksessaan lasten ylipainon riskeistä ja vanhempien huonoista elintavoista. 

Pääkirjoitustoimittajan mielestä "tarvitaan tietoa ja ruokavalioneuvontaa sekä huomiota lasten ravitsemuksen laatuun ja määrään". Lisäksi Hesarin mielestä epäterveellisiin elintapoihin pitäisi puuttua neuvoloissa jo raskausaikana. 

Joo ja joo. Rasva ja sokeri ovat pahasta, eikä kukaan halua lapselleen epäterveellisestä ruuasta johtuvia sairauksia. Mutta minä en halua enää yhtään vihkosta, jossa kerrotaan, että puuro on maukas ja ravitseva aamiainen tai jossa kehotetaan antamaan lapselle viiliä ja piimää. 

En aio ostaa viiliä enkä piimää. En vaikka itse Mr. Darcy tulisi kukkakortin kanssa niiden terveellisyydestä julistamaan. 

Raskaana ollessani en myöskään kaivannut minkäänlaista saarnaa karkin tai jäätelön epäterveellisyydestä. Raskaana oleminen on rankkaa ihan itsessään jo henkisesti ja fyysisesti. Kaikki päälle kasattu syyllistäminen tekee siitä vielä kamalampaa. 

Mitä sitten neuvolassa voitaisiin tehdä, jotta lapset ja aikuiset söisivät paremmin? 

Äitien pelottelu on hyvä keino. Ainakin minä olen jättänyt kauppaan tavalliset nakit välittömästi, kun kuulin nitriittien vaaroista. Mutta kaikki epäterveellinen ei ole vaarallista. 

Jos jotain kaipaan, niin uusia lapsille sopivia tuotteita kaupanhyllyille. Sokerittomia ja suolattomia muroja. Lapsen käteen sopivia, hauskan näköisiä purkkeja maustamatonta jugurttia. Rasvatonta pillimaitoa. Lisäksi etsin jatkuvasti reseptejä, joiden avulla eineksistä ja pakasteista saisi nopeasti kivaa ruokaa lapsille. 

Neuvola voisi parhaimmillaan antaa vinkkejä siitä, miten lapsia voi huijata syömään enemmän vihanneksia sekä mitä keksien ja karkin sijaan voi tarjota. Ja nyt en tarkoita porkkanatikkuja. 

Esimerkiksi eräs kaverini teki mehujäätä vauvojen mangososeesta. Se on tosi hyvää, sillä se ei muutu mauttomaksi vesitikuksi parin imaisun jälkeen. 

On etuoikeus olla osa-aikainen kotiäiti

Maailmassa ei taida olla kovin montaa kolkkaa, jossa voi netissä lomakkeen täyttämällä ilmoittaa olevansa kotiäiti vielä vuoden verran ja saada siitä jonkin verran yhteiskunnan maksamaa "palkkaa". Tai kertoa pomolle sähköpostilla, että tulen muuten sittenkin töihin vasta ensi vuoden elokuussa saamatta potkuja. 

Kirsi Piha arvostelee Gloria-lehden kolumnissaan kotiäitien tapaa valittaa siitä, kuinka heidän elämänsä on raskasta ja vaikeaa, vaikka työssäkäyvien naisten elämä se vasta vaikeaa onkin. Ja ylipäätään naisen elämä!

Kolumnin luettuani aloin miettiä kotiäitien puhetapaa. Kieltämättä syyllistyn itsekin siihen. Kotiäitiys nyt vaan on niin raskasta, kun ei koskaan tiedä, milloin kahvitauko loppuu. Vaikka joskus kahvitauko venyy tunninkin mittaiseksi. 

Miksi ihmeessä haluamme korostaa kotonaolon vaikeutta, vaikka hoidamme lapsiamme useimmiten ihan mielellään? Minä uskon, että sillä tavalla haemme työllemme arvostusta ja kunnioitusta, jota emme koe muuten saavamme. 

Nimittäin kuka kuulee koti-isien valittavan raskaasta elämästään? Eipä juuri kukaan, sillä he saavat joka tapauksessa kaiken gloorian osakseen tekemättä kotonaolostaan numeroa.

Päätin siis jatkaa kotiäidin raskasta työtäni vielä vuoden verran. On ihanaa tietää, että se loppuu aikanaan. Juuri sen tiedon voimalla voin nauttia kotonaolosta. On ainutlaatuista, että se on mahdollista. 

Aurinkovoideahdistus

Tänä kesänä ei ole paljon tarvinnut huolehtia auringon haitoista, joten tämä blogitekstinikin on melkein unohtunut minulta. 

Turkin loman jälkeen jäin nimittäin miettimään sitä, miten erimaalaiset vanhemmat suhtautuvat eri tavoin lasten suojaamiseen auringolta. Turkissa rannalla näki niin pikkuisissa uikkareissa juoksentelevia taaperoita kuin korvista kantapäihin verhottuja lapsia.

Omani kuului jälkimmäiseen ryhmään ja myönnettäköön, että tunsin itseni vähän typeräksi. Olisi kiva, jos lapsikin voisi nauttia kesästä ilman puuvillahaarniskaa niskassaan. Tunnollisena äitinä noudatin kuitenkin lukemiani ohjeita, joiden mukaan aurinkorasvaa pitää välttää alle kaksivuotiailla.

Kotona aloin etsiä tietoa siitä, mihin tämä maaginen kahden vuoden ikäraja perustuu. En ollut yllättynyt, kun netistä löytyvä tieto osoittautui ristiriitaiseksi ja epätarkaksi. Kukaan ei taida oikeasti tietää, kuinka haitallisia aurinkorasvojen kemikaalit ja nanokiteet ovat lasten terveydelle, eikä kukaan perustele kahden vuoden ikärajaa mitenkään.

Googlailuni riistäytyi hieman käsistä. Viime viikkoina olen lueskellut tieteellisiä artikkeleita, blogikirjoituksia, lehtijuttuja ja kysymys-vastaus-palstoja. En ole tullut niiden perusteella juurikaan viisaammaksi, mutta seuraavassa joitain tiedonmuruja, joita olen kerännyt.

Aurinkorasvojen kemikaalit nousivat otsikoihin vuonna 2001, kun sveitsiläinen tutkimusryhmä julkaisi tutkimuksen, jossa aurinkovoiteissa käytettyjen kemikaalien todettiin toimivan "hormonihäiritsijöinä" estrogeenin tavoin ja aiheuttavan nuorilla rotilla esimerkiksi kohdun kasvua. (Schlumpf, Margaret ym. In Vitro and in Vivo Estrogenicity of UV Screens)

Tästä New Scientist-lehden jutusta voi lukea artikkelin keskeisimmistä tuloksista. Euroopan komission työryhmä SCCNFP (Scientific Committee for Cosmetic Products and Non Food Products) selvitti asiaa ja totesi, että aurinkovoiteissa käytetyt kemikaalit ovat ihmiselle turvallisia. Erna Lehtinen ja Tapio Rantanen kirjoittavat Duodecimin Lääketieteellisessä Aikakauskirjassa vuonna 2004, että EU:n työryhmän selvityksessä aurinkosuojakemikaalien estrogeenivaikutus on vain noin miljoonasosa siitä, mitä saamme ruuan mukana.

Lisäksi Schlumpfin artikkelia on kritisoitu muun muassa siitä, että rottien saama kemikaalialtistus on niin suuri, että keskikokoisen ihmisen pitäisi rasvata itseään aurinkosuojavoiteilla päästä varpaisiin 34 vuotta joka päivä ennen kuin vastaava määrä kemikaalia kulkeutuisi ihmisen verenkiertoon. (Steven Q. Wang, Mark E. Burnett, Henry W. Lim: Safety of Oxybenzone: Putting Numbers Into Perspective)

Vuoden 2001 jälkeen aurinkovoiteiden kemikaalien tutkimista on jatkettu koeputkessa ja rotilla, mutta tulokset ovat keskenään ristiriitaisia.  Toisissa kokeissa rotilla havaitaan estrogeenivaikutuksia, kuten urosrottien murrosiän myöhästymistä. Toisissa kokeissa tällaisia vaikutuksia ei löydetä lainkaan.

Ihmisillä aurinkovoiteiden kemikaaleja on tutkittu hyvin vähän. Lähinnä on osoitettu, että aurinkovoiteiden kemikaalit imeytyvät ihmisen elimistöön niin, että jäämiä niistä on löydetty sekä verestä, pissasta että äidinmaidosta. Kuitenkaan ei ole selvää, että kemikaalit ovat joutuneet ihmisen elimistöön aurinkovoiteista, sillä samoja kemikaaleja käytetään muun muassa hiuskiinteissä, huulirasvoissa, shampoossa, meikeissä, hajuvesissä, matoissa, huonekaluissa, vaatteissa ja pesuaineissa.

Näitä eri tutkimuksia käydään läpi tuoreessa artikkelissa "Sunscreens: are they beneficial for health? An overview of endocrine disruption properties of UV-filters" (M. Krause et al. International Journal of Andrology, 2012, vol 35, issue 3)

Vaikuttaa siltä, että osa tutkijoista on jyrkästi kaikkia kemikaaleja vastaan ja osa taas suhtautuu niihin tyynesti ja suosittelee kemiallisten aurinkorasvojen käyttöä myös pienille lapsille, jos se on tilanteessa ainoa tapa suojata lasta uv-säteilyltä. 

Kaikki näyttävät kuitenkin vähän kuin varmuuden vuoksi suosittelevan pienille lapsille fysikaalisia aurinkorasvoja. Toisaalta nykyään fysikaalisistakin rasvoista varoitellaan, sillä niiden uudet nanokiteet voivat joidenkin tutkimusten mukaan imeytyäkin verenkiertoon. Nanokiteiden ominaisuuksiin en kuitenkaan jaksa enää perehtyä, vaan aion tulevaisuudessa rasvata lasteni ihoa silloin, kun se on tarpeen. Kyllä kesällä pitää saada leikkiä t-paita päällä.

Vauva ja taapero lomailevat Turkissa

Terveisiä Turkista! Viime viikko kului all-inclusive-hotellissa enemmän tai vähemmän lomaillen. Kotiäitihän on oikeastaan aina töissä. Onneksi isovanhemmat olivat mukana matkalla ja heidän ansiostaan kävimme mieheni kanssa kaksistaan kerran rannalla ja kerran läheisessä pikkukaupungissa. Muutenkin ylimääräisistä leikittäjistä ja käsistä oli paljon apua erityisesti ravintolassa syödessä ja lentokoneessa.

Matkamme alkoi vähän uhkaavasti, kun koin elämäni yllätyksen turvatarkastuksessa. Tarkastusvirkailijan mielestä minulla oli liikaa lastenruokaa evääksi matkalle. Olin varannut vauvalle 6 pientä nan-purkkia ja taaperolle kaksi pillimaitoa, yhden lastenruokapurkin ja yhden hedelmäsoseen. Tarkastusnaisen mielestä tämä oli “kolmen tunnin” lennolle aivan liikaa. Todellisuudessahan lentomatkustaminen kestää odotteluineen vähintään kuusi tuntia.

On totta, että kuudessa korvikepurkissa on kaksi varapurkkia siltä varalta, että lento myöhästyy tai matkalaukku katoaa. Mutta eikö ole kohtuullista, että varapurkitkin saa ottaa mukaan matkalle, silloin kun vauva ei syö mitään muuta kuin korvikemaitoa? Kuka vapaaehtoisesti raahaa käsimatkatavaroissaan painavia maitopurkkeja, kun kannettavaa on muutenkin ihan tarpeeksi? Ja enkö minä äitinä tiedä parhaiten, paljonko vauvani syö? Ja tietääkö tarkastusvirkailja, miten paljon maitoa menee hukkaan tällaisella matkalla, jos vauva ei syökään heti kaikkea?

Mikään ei auttanut. Kaksi purkkia poistettiin minigrip-pussista. Ja vielä uhkailtiin, että kaikki vauvanruoka takavarikoidaan, jos en kiltisti nyt heti kiitos ole hiljaa. Kiitos vaan Helsinki-Vantaan turvatarkastukselle lapsiperheiden ymmärtämisestä! Paluumatkalla Turkin päässä mitään ongelmia ei sitten ollutkaan. Näytin turvatarkastuksessa, että on kaksi pientä lasta mukana ja kaikki, jopa avaamaton vesipullo, menivät hihnalta läpi niin että sujahti.

Muuten matka olikin lapsiperheille räätälöity. Hotellin ravintolassa oli kymmenittäin syöttötuoleja lapsille, huoneessamme oli lastensängyt, vaipanvaihtoalusta, sitteri, lastenrattaat ja aidattu terassi. Lastenallas oli lämmitetty ja katettu. Lastenruokaa ja vaippoja löytyi kaupasta. Illallisen lopuksi karhut tulivat hakemaan isommat lapset seuraamaan joka ilta vaihtuvaa ohjelmaa, joka alkoi ravintolan vieressä olevalla lavalla. Hotellissa oli leikkipaikka, pelihuone, lasten leikkihuone, videonkatselupaikka (baarin vieressä…) sekä paljon ohjelmaa lapsille.

Kuulostaa lapsiperheen ihannepaikalta, ja niin se olikin, vaikka taapero nyt ei ohjelmasta vielä niinkään välittänyt ja vauva taas oli tyytyväinen, kun sai syödä ja nukkua. Mutta sen minkä helppoudessa voittaa, omassa rauhassa häviää. Kun lapsia on lähemmäs sata, voi vain kuvitella, minkälainen mekkala on uima-altaalla, leikkipaikalla ja ravintolassa. Kaiken lisäksi “happy baby”-huoneemme oli aivan leikkipaikan vieressä, joten hiljaisia hetkiä terassillamme ei juuri ollut.

Tyydyin tilanteeseen. Kaikkea kun ei voi saada. Ja ruoka oli hyvää, aurinko paistoi, taapero oppi uimaan käsipohjaa, käymään potalla pissalla ja kiipeilemään leikkipaikan telineissä. Vauva oli hyväntuulinen koko matkan ja nukuimme hyvin.

Silti eilen kun pääsimme kotiin, olimme mieheni kanssa hirvittävässä jetlagissa, vaikka Turkissa eletään samaa aikaa kuin Suomessa. Lentomatkustaminen vilkkaan taaperon kanssa on kamalaa. Menomatkalla poika nukahti kymmenen minuuttia ennen laskeutumista, paluumatkalla vähän aiemmin. Onneksi meillä oli mukana kannettava dvd-soitin, joka rauhoitti pienen mustekalan joksikin aikaa. Seuraavalla kerralla taaperolle on oma paikka, maksoi mitä maksoi.

Muita hyödyllisiä matkatavaroita olivat:

- puristettavat hedelmäsoseet (niitä ei voi olla liikaa)

- uv-suoja vauvan vaunuihin

- Ikean hihallinen essu

- vauvan omat rattaat

- kantoreppu (ilman sitä emme olisi pärjänneet lentokentällä)

Turhaa taas olivat:

- vauvan hellevaatteet (aurinkoa piti varoa kuitenkin niin paljon, että laitoin aina pitkähihaisen paidan päälle)

- auton turvaistuin vauvalle (ei mahtunut lentokenttäbussiin emmekä matkustaneen lasten kanssa taksilla)

Mitä otan mukaan ensikerralla:

- varauimapuvun taaperolle

- iPodin itselleni (voi kuunnella musiikkia vaikka naapurin lapset kirkuvat altaalla)

- enemmän pitkähihaisia puuvillapaitoja lapsille

Auringolta suojautuminen on minulle edelleen mysteeri. Kirjoitan siitä toisella kertaa blogissani.

Velttoilusta ja sanojen voimasta

Uskon vakaasti siihen, että käyttämämme sanat vaikuttavat siihen, miten elämme. Ei ole yhdentekevää, kuinka julkisuudessa keskustellaan.

Aloin miettiä sanoja luettuani uudestaan edellisen kirjoitukseni. Kun siinä puhuin “lasten ehdoilla tekemisestä” tarkoitin päätöksentekoa, jossa lasten tarpeet otetaan mahdollisimman hyvin huomioon. ”Lasten ehdoilla” saattaa kuulostaa siltä, että lasten annetaan sanella kaikki arjen asiat. Toisaalta lasten ehdoilla -eläjä (kuten minä kirjoituksessani) viestittää rivien välistä, että lapset rajoittavat omaa elämää.

“Lapsentahtisuus” on “lasten ehdoilla” elämisen sisarus, joka yhdistetään usein imettämiseen, jossa rintaa tarjotaan niin usein ja niin paljon kuin vauva haluaa. Lapsentahtisuudesta puhuvat vanhemmat pistävät omat tarpeensa syrjään ja ovat lastensa käytettävissa 24 tuntia vuorokaudessa. Mutta he antavat ymmärtää, että tekevät sen mielellään.

“Lapsikeskeisyys” taas saatetaan tulkita siten, että elämä pyörii vain lasten ympärillä eikä muulle ole aikaa. Todellisuudessa sillä taidetaan tarkoittaa elämää, jossa lapsen etu on aikuisten etua tärkeämpi.

Nykyään on suosittua arvostella lasten vanhempia miten milloinkin. Äideiltä saatetaan vaatia lapsentahtisuutta, mutta samalla kritisoida lasten ehdoilla elämistä. En jaksa enää edes hiiltyä kaikkien neuvojien edessä.

Minusta on kuitenkin tärkeää, miten näitä neuvoja jaellaan. Kun johtavassa asemassa oleva taloustieteilijä kutsuu kotiäitejä velttoilijoiksi, sanomaa ei voi tulkita muuksi kuin loukkaukseksi.

Velttoilu-heiton takana on varmasti hieno Excel-taulukko, josta voi näppärästi laskea, kuinka monta tuhatta uutta henkilötyövuotta syntyisi, jos kotiäiti menisi yhteiskunnan hyväksymään tuottavaan työhön nopeasti lapsen syntymän jälkeen. Mitään muuta tämä mainio taulukko ei sitten kerrokaan.

Velttoilu-heiton heittäneellä taloustieteilijällä ei ole lapsikeskeisyys-muuttujaa taulukossaan, koska lapsikeskeisyys ei tuota mitään. Lapsethan kasvavat joka tapauksessa.

Velttoilu-heiton heittäneen taloustieteilijän pojan nimi on Pyörni. Hänen on täytynyt miettiä sanoja ja sanojen merkitystä aika paljon. Siksi hän tietää, että kun julkisuuteen heittää tarpeeksi löylyä, uskomattomimmatkin väitteet alkavat kuulostaa todelta. Ensin velttoilu on vitsi ja kohta siitä puhutaan jo oikeana ongelmana.

“Ne lapsentahtisesti imettävät, kahviloissa istuvat, vauvakinoissa käyvät kotiäidit. Lapsikeskeisyys, mikä ihana tekosyy velttoilla

"Menee se kaksi siinä missä yksikin"

Juuri kun olin ehtinyt kirjoittaa otsikon tähän tekstiin, vauva alkoi itkeä nälkää ja väsymystä. Samaan aikaan taapero kieltäytyi hampaiden harjauksesta ja sai puolen tunnin itkupotkuraivarin, kun laitoin hammasharjan pois.

Silti olen sitä mieltä, että sanonnassa on perää. Tietysti kahden lapsen pukeminen, syöttäminen ja vaippojenvaihto vie enemmän aikaa kuin yhden. Mutta mitä muuta kotiäidillä on kuin aikaa?
“Menee se kaksi siinä missä yksikin” -sanonnan totuus piilee siinä, että jo yksi lapsi laskee vanhempien oman ajan minimiin. Kun on joka tapauksessa kotona yhden lapsen kanssa, voi yhtä hyvin olla kotona kahdenkin kanssa.

Ensimmäisen lapsen kanssa yritin vielä tehdä samoja juttuja kuin ennen lasta. Minulla meni melkein vuosi ennen kuin annoin periksi. Nykyään en aseta suuria tavoitteita päivälleni. Jos käymme leikkipuistossa, olen ylittänyt itseni. Joku voisi kutsua tätä luovuttamiseksi tai lannistumiseksi, mutta minä kutsun sitä käytännöllisyydeksi. On kaikkien etu, että teemme asioita juuri niin paljon kuin jaksamme ja huvittaa.

Tajusin lasten ehdoilla tekemisen tärkeyden vuosi sitten Amerikan-matkallamme. Olimme kaksi yötä lomakohteessa, jossa oli hienoja vesipuistoja ja hotellillamme oli mukava uima-allas. Kävin uima-altaassa kerran pulahtamassa. Vesipuistot näin vain auton ikkunasta. Suurimman osan ajasta leikin taaperon kanssa ilmastoidussa hotellihuoneessamme, sillä ulkona oli 35-asteen helle.

Hieno lomakohde ei ollut meidän perheellemme juuri silloin sopiva. Puuttui varjoisa leikkialue ja rauhalliset kävelytiet. Kokemuksen jälkeen päätin, että tästä lähtien lomailemme vain hotelleissa, joissa on mahdollista varata oma pieni piha tai terassi. En halua enää kököttää sisällä hotellihuoneessa kolmea tuntia vahtimassa vauvan unta.


Aina välillä kuulee jonkun sanovan, ettei luopunut mistään lapsen vuoksi. Minusta luopuminen kannattaa. Miksi turhaan lähteä kaupunkilomalle taaperon kanssa, joka ei jaksa istua rattaissa. Kyllä sinne Barcelonaan pääsee myöhemminkin. Minä ainakin valitsen lasten ehdoilla elämisen ihan vain itsekkäistä syistä. Silloin pääsee helpommalla.

Purkkisosetta

Vauva täytti neljä kuukautta ja edessä on paluu sosemaahan. Sopivasti viime viikolla joku kaipaili Hesarin mielipidesivuilla lasisten lastenruokapurkkien kierrättämistä. Olen itse usein miettinyt samaa. Oikein huvitti kirjoituksen saama vastaus. Se oli tyyppiesimerkki äitien verkkokeskusteluista. Suurin piirtein näin se menee:

A: Olisipa kiva, jos lasisia lastenruokapurkkeja voisi kierrättää.

B: Kuinka voit olla noin avuton. Lastenruokaa voi aivan hyvin tehdä itse. Se on helppoa ja halpaa. Ja tiesitkö. Sitä voi myös pakastaa!

A: Olen lähdössä Tukholmaan. Mistä sieltä voisi ostaa kivoja lastenvaatteita?

B: Miksi turhaan mennä Tukholmaan. Lastenvaatteet voi ostaa ihan yhtä hyvin netistä.

A: Mikä korvike sopii teidän vauvallenne parhaiten?

B: En tiedä. Olen aina täysimettänyt lapseni.

Keitä nämä nettipalstojen besserwisserit oikein ovat! Etsin usein tietoa verkosta, ja aina on joku viisastelemassa järkevätkin kysymykset tukkoon.

No, takaisin soseisiin. Vauva sai ensimmäiseksi soseeksi purkista porkkanaa ja perunaa sekoitettuna korvikemaitoon. Siis vastoin kaikkia ohjeita siitä, että vain yhtä kerralla ja niin edespäin.

Tänään ryhdistäydyin ja kuorin bataatin, pilkoin, höyrytin ja soseutin. Se maistui sekä vauvalle että taaperolle. Lopun pakastan Hesarin mielipidesivujen kirjoittajan kunniaksi pieniin minigrip-pusseihin sopiviksi annoskoiksi.

Mutta älkää luulko, että ryhdyn sosekoneeksi. Olen aika pitkään ollut sitä mieltä, että ruuanlaittoon kulutettu aika on hukkaan heitettyä aikaa. Olen tuota mielipidettäni vähän loiventanut ja teen aika paljon ruokaa itse, mutta rajansa kaikella. Soseiden tekeminen on ehkä helppoa, mutta aivan liian työlästä tämän kotiäidin keittiöön, jossa aamusta jäänyt kahvikin lämmitetään iltapäivällä mikrossa.

Leikkipuistossa Tukholmassa

Olen kuullut, että Tukholman leikkipuistoissa isät juovat lattea ja tunnelma on aurinkoisen rento. Olimme viime viikolla hotellilomalla kaupungissa, ja halusin todistaa tätä idylliä.

Kokonainen perjantai oli varattu pelkästään Södermalmilla kuljeskeluun ja puistoissa hengailuun. Olin suunnitellut, että aamiaisen jälkeen mennään puistoon ja lounaan jälkeen lastenvaateostoksille. Laivamatkan väsyttämä taapero oli tietysti toista mieltä ja nukahti rattaisiin heti aamiaisen jälkeen, joten päädyimme kulkemaan ympäri Södermalmia suljettuja kauppojen ovia katsellen. Kaikki kivat design-kaupat aukeavat aikaisintaan klo 11.30!

Iltapäivällä ehdimme kahteen leikkipuistoon. Ensimmäinen oli aivan Medborgarplatsenin vieressä oleva Björns trädgard, joka oli minusta aika epäsiisti ja kolkko. Menimme sinne vain siksi, että se sattui matkanvarrelle juuri silloin, kun taapero heräsi ja kävi kärsimättömäksi rattaissa istumiseen.

Onneksi oli aurinkoinen sää ja jaksoimme lounaan jälkeen kävellä vielä Rosenlundsparkeniin. Ei sielläkään latteja näkynyt, mutta erittäin trendikästä menoa muuten. Yhdelläkään hiekkalaatikkoikäisellä ei ollut haalareita, saati sitten kurahousuja päällään, vaikka edellisenä iltana oli satanut rankasti. Katselin erästäkin juuri kävelemään oppinutta lasta, joka pysähtyi katselemaan vesilätäkköä leopardikuosiset legginsit jalassaan. Aika nopeasti äiti nosti lapsen kuivemmalle alustalle.

Yksi iso ero Tukholman puistoissa on Helsinkiin verrattuna. Puistoista voi nimittäin ostaa kahvia, mehua, jäätelöä ja makkaraa (sekä soijamakkaraa). Meillähän leikkipuiston työntekijöitä on kielletty keittämästä kahvia ja jäätelön myynnistä nousi iso haloo.

Tukholmassa näkyi silmiinpistävän paljon tuplarattaita, joissa lapset istuvat vierekkäin. Kaupungissa on varmaan Helsinkiä huomattavasti tilavammat bussit ja ratikat, jotta niiden kanssa liikkuminen onnistuu. Minulle ei tullut sellaisten hankkiminen mieleenkään.

Muita tukholmalaisia trendejä kahden päivän turistin näkökulmasta: avokadoa kuuluu nyt laittaa leipiin, salaatteihin ja bageleihin ja miehillä olisi hyvä olla ylipitkä, rasvaisen näköinen tukka.

Terveisiä lastenvaatekirppikseltä

Kävin reilu viikko sitten hakemassa läheiseltä lastenvaatteita myyvältä kirpputorilta hinnoittelupyssyn. En ole koskaan ollut vaatekaupassa töissä, joten piikikäs vekotin tuntui jännittävältä. Ensimmäiset viisitoista minuuttia.

Tuntien lajittelu, viikkailu ja hinnotteluoperaation jälkeen totuus alkoi valjeta minulle ja ystävälleni. “Ostaakohan näitä bodeja kukaan?” ystävä huokaisi väsyneesti, kun vaatekasoista ei ollut tulla loppua. Vielä epätoivoisemmaksi tulin, kun kävin viemässä 50 sentin ja euron vaatteemme myyntiin. Samaa kamaa joka pöydällä ja vieressä toinen äiti tyhjentämässä pöytää isoihin Ikean kasseihin.

Kävimme järjestelemässä pöytää joka päivä, ja aina tuntui siltä, että kukaan ei ollut ostanut mitään. Yhdet kumisaappaat, siinä se.

Viime sunnuntaina ajoimme kirpparille naureskellen, saataisiinko edes pöydänhintaa kasaan. Mutta jipii! Pari äitiysvaatetta oli ostettu, hyppykiikku oli mennyt. Tuotto, peräti 22,50 euroa, on pohjakassa yhteiselle ravintolaillalliselle.

Paljon tavaraa jäi myymättä, mutta onneksi ystäväni anoppi kokoaa äitiyspakkauksia Venäjän Karjalaan. Tuli hyvä mieli, että vaatteista on hyötyä.

Seuraavalla kerralla mietimme kyllä tarkkaan, ennen kuin vuokraamme pöydän uudestaan. Vaatteiden lajittelussa ja hinnoittelussa on tosi kova työ. Ehkä joku halpa päivän kirpputorikeikka olisi kivempi.

Ja helpoimmalla pääsee, kun pakkaa paidat muovipussiin ja nakkaa pussin vaatekeräyslaatikkoon. Jotenkin olisi vaan mukavampi, jos tietäisi, mihin hyväkuntoiset vaatteet menevät ja että niistä olisi vielä iloa jollekin muullekin.

Pitäis tehdä -päivä

Tiedättekö sen tunteen, kun jauhelihan “käytettävä ennen” -päivämäärä lähestyy, ja jo aamusta alkaen päässä jyskyttää: “Pitäis tehdä makaronilaatikkoa. Pitäis tehdä makaronilaatikkoa.”

Maanantai oli minulle tuollainen päivä. Pitäis tehdä -päivänä ei pysty keskittymään mihinkään. Kun kokoan taaperon kanssa palapeliä, ajatukset ovat keittämättömissä makaroneissa. Mietin jatkuvasti, miten saisin pojan tainnutettua niin, että saisin rauhassa paistaa jauhelihan ja silputa sipulin.

Pitäis tehdä -päivänä mikään ei mene niin kuin suunnittelee. Vauva ei ymmärrä, että äidin pitäis tehdä ruokaa, vaan nukkuu päiväunet katkonaisesti eri aikaan kuin isoveljensä. Pienikin kitinä alkaa ärsyttää, kun pitäis tehdä sitä makaronilaatikkoa!

Järkevä äiti antaisi periksi. Kaapista purkkiruokaa ja jauheliha pannulle joskus illalla. Mutta aamulla saatu päähänpinttymä ei hellitä. Saan mielenrauhan vasta, kun laatikko paistuu uunissa. Eihän siihen kauan mennyt, kun sopiva rako löytyi, mutta valtavasti energiaa kului ihan vaan laatikosta stressaamiseen.

Luulisi, että kahden vauvan kokemuksella olisin jo oppinut, ettei koskaan kannata suunnitella mitään. Tekee sitten jos ehtii.

Puhelinterapiaa

Olen sitä ikäluokkaa, joka on puhunut illat pitkät puhelimessa kavereiden kanssa ja joille langaton puhelin oli ihmeellinen laite. Se toimi jopa takapihalla! Muistan kuinka rentouttavaa oli maata omassa sängyssä ja nojata päätä viininpunaiseen puhelimenluuriin jutellen niitä näitä.

Rajoittamaton höpötys loppui vuonna 1995, kun sain ensimmäisen kännykkäni ylioppilaslahjaksi. Yhtäkkiä puhuminen maksoi per minuutti. Vasta internetpuhelut ja pakettiliittymät ovat tuoneet puhelinterapian takaisin.

Kotiäidin arki on melko yksinäistä. Minulla ei ole läheskään joka päivä seuraa enkä tunne leikkipuistosta ketään. Onneksi moni ystävä on samassa liemessä. Puhelimessa jutustelu ilman mitään asiaa onkin parasta päivänpiristystä.

“Sehän on ihan paska puhelin”, taisi sanoa entinen nokialainen, kun iPhonen ensimmäistä kertaa näki. No nyt tiedetään, miten kävi iPhonelle ja miten Nokialle. Olen silti miettinyt, milloinkohan puhelimessa puhuminen tulee taas muotiin. Nykyäänhän vain kirjoitetaan, kuvataan ja jaetaan. Puhelimet on suunniteltu nettisurfailuun ja niillä on hankala soittaa. “Kaikki haluavat älypuhelimen”, totesi tähän mieheni.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minulla on joka tapauksessa ihan tavallinen puhelin. Siksi, että haluan soittaa ja vastata puheluihin yhdellä kädellä. Haluan, että voin käyttää puhelintani hanskat kädessä ulkona. Ja haluan, että puhelu ei katkea, jos puristan sitä leuan ja olkapään väliin asentaessani dvd-levyä taaperolle, jotta voin puhua rauhassa.

Aloittelevan kotiäidin selviytymisopas

Kun taapero syntyi, minusta tuntui, että vuorokaudessa oli 48 tuntia ja jokainen niistä oli työläs. Kesti pari kuukautta ennen kuin osasin ottaa rennommin. Muistan hetken hyvin. Oli kaunis syyspäivä Hakaniemen rannassa. Lykin vaunuja rivakasti kohti kauppaa ja katselin ihmisiä, jotka istuivat puistonpenkeillä nauttimassa auringosta. Tajusin, että mikään ei estä minua tekemästä samoin. Pysähdyin, suljin silmät ja päätin nauttia elämästä vauvan kanssa. Mikä kiire tässä on. Mitä sitten jos se herää. Kyllä me selviämme.

Puolentoista vuoden aikana olen kerännyt itselleni vinkkejä, joiden avulla olisin tehokkaampi, jaksavampi ja iloisempi. Osa on varmaan ärsyttäviä, mutta silläkin uhalla, tässä näitä tulee. Osa on saatu ystäviltä, osa kirjoista, osa on itse hyväksi havaittu.

Tartu toimeen. Jos kasa likaisia vauvan vaatteita sängyllä ärsyttää, vie ne pyykkikoriin. Jos tiskikone on tyhjentämättä ja katselet sitä toimettomana, tyhjennä se. Yhtä paljon energiaa kuluu tiskikoneesta ärsyyntymiseen kuin siihen, että astiat latoo nopeasti kaappiin.

Tee kaikkesi, että lapsesi nukkuvat hyvin. Anna särkylääkettä illalla, jos vaikuttaa siltä, että lapsesi itkee hampaita. Yritä luoda päiväunirytmi. Käytä kaikkia mahdollisia apuvälineitä: tuttia, keinutassuja, musiikkia, lastenvaunuja sisällä, sitteriä, kantopussia. Yritä opettaa vauva nukahtamaan omaan sänkyyn. Itkuisina öinä hyväksy tilanne. Tämä on osa elämää nyt, mutta ohimenevää. (Meillä on ollut onni saada kaksi hyvin nukkuvaa lasta. Tämä on ollut ohje itselleni. En halua ryhtyä opastamaan ketään, jonka vauva nukkuu huonosti.)

Muista hengittää kun vauva itkee. Vauvan itku on yksi stressaavimmista äänistä. Hengitä syvään ja yritä rentoutua.

Epätoivoisissa tilanteissa yritä nähdä itsesi osana komediaelokuvaa. Kun mikään ei auta, on pakko etsiä tilanteen humoristisia puolia.

Älä haikaile. Kun ystäväsi lähtee Berliiniin/Australiaan/elokuvajuhlille/tanssitunnille/uimarannalle, iloitse hänen kanssaan.

Älä siivoa silloin kun lapsesi nukkuu. Käytä ainakin puolet päiväuniajasta lepoon tai mukavaan tekemiseen. Tee kotitöitä yhdessä lapsen kanssa.

Valmistele tulevaa päivää edellisenä iltana. Jos haluat aamulla kahvia, lataa kahvinkeitin valmiiksi. Jos tiedät, että lähdet aamulla ulos, pakkaa hoitolaukku. Siivoa keittiö illalla ja yritä miettiä, mitä ruokaa huomenna syödään, jos et jo tiedä. Muista myös, että sinun itsesi pitää syödä jotain.

Turvaudu purkkiruokaan. Ole joustava lastesi ruokailun suhteen. Käytä pakasteita, valmiiksi paloiteltuja vihanneksia ja lapsille tarkoitettuja valmisruokia. Tee isoja annoksia ja pakasta ruokaa lapsellesi sopivina annoskokoina.

Totuta lapsesi syömään purkkiruokaa huoneenlämpöisenä. Elämä latteäitinä helpottuu.

Jätä väliin. Vaikka olet maksanut muskarin ja vauvauinnin lukukausimaksun, sinun ei ole pakko mennä tänään, jos väsyttää eikä huvita.

Avaa telkkari. Lasten dvd:n katselu on ihan ok, kun haluat puhua puhelimessa, tehdä hommia tai vain huoahtaa hetkiseksi.

Soita kaverille. Mikään ei piristä niin kuin vertaistuki.

Hanki kännykkä, jota voit käyttää yhdellä kädellä. Iphone on huono.

Shoppaile netissä. Monet lastentarvikkeet ovat halvempia nettikaupassa. Nettikaupasta ostetut tavarat voi palauttaa. Yleensä toimituskulut maksavat bussilipun verran. Kaupasta ei kuitenkaan löydy oikeaa kokoa.

Järjestä kotisi niin, että taaperosi voi mennä minne vain. Tai hanki portti.

Lähde ulos. Käy kahvilla lasten kanssa.

Suklaata on hyvä olla kaapissa ja rusinoita taskussa. Tiukkojen tilanteiden varalle sekä äiti että lapsi tarvitsevat makeaa.

Pelleile ja leiki leikkejä, joista itsekin tykkäät. Hyväntuulisena asiat sujuvat paremmin.

Hengähdä hetkeksi. Älä koko ajan yritä tehdä jotain. Makaa sohvalla. Lue lehti. Juo kuppi kahvia.

Yksi tunti viikossa itselle ja yksi parisuhteelle. Kuulin tämän papilta. Tämä aika kuulemma riittää pitämään perheen koossa.

“Tämäkin on vain yksi kehitysvaihe” Ohjeeni kaikissa sopivissa tilanteissa.

Epäekoäiti

En ole ylpeä otsikosta. Ihanneminä haluaisi olla ekologinen ja käyttää kestovaippoja, ostaa luomua, pestä vaatteet vain ekologisilla pesuaineille, kiertää kirppareita, pärjätä ilman autoa ja syödä kasvisruokaa. Jostain syystä mikään näistä ei oikein onnistu. Tai jos joku haluaa kuulla, kyllähän minä syitä keksin.

Kestovaippoja meillä ei käytetä, koska taaperon ollessa vauva meidän pikkiriikkiseen kylppäriin mahtui vain vanha pesukoneeni, joka pomppi edestakaisin 60-asteen ohjelmassa eikä sitä saanut millään korjattua. Lisäksi mieheni oli niitä vastaan, enkä halunnut yksin ottaa vastuuta vaippapyykistä. Nyt toisen vauvan tultua päätin, että minun energiani ei nyt riitä kestovaippailun aloittamiseen.

Luomua meillä on silloin tällöin, mutta mukavuudenhaluisena en esimerkiksi osta kevytmaitoa luomuna, koska sitä pitää ravistella ja maitoa roiskuu joka puolelle. Ihan totta! Eikö ole törkeä tekosyy!

Pesuaineisiin yritän kiinnittää huomiota, mutta en osta aina Ecoveriä. Haluaisin nähdä jossain ekologisten pesuaineiden vertailun, jotta en olisi yhtä pihalla aina kaupassa pesuainehyllyn kohdalla.

Kirppareille ei mahdu vaunujen kanssa. Taapero ei jaksa olla kirppareilla kauaa ja repii pöydiltä tavaroita minkä ehtii. Minulla ei ole aikaa mennä yksin kirppareille. Onneksi on nettikirpparit ja Kallion katukirppikset!

Meille tuli auto viime syksynä, kun isä sen halvalla myi. En ole sitä kertaakaan ajanut, koska pelkään. Suurimman osan ajasta auto seisoo parkkipaikalla. Sillä käydään lähinnä mummolassa ja tekemässä suuret kauppareissut. Kesällä aion mennä ottamaan pari ajotuntia, jotta pääsen helpommin kyläilemään lasten kanssa.

Olemme jauhelihan suurkuluttajia. Se vain on niin helppo elintarvike. Lisäksi meillä käytetään valtavasti pakasteita, mikä on varmaan hirmu epäekologista. Kunhan vauva vähän kasvaa, aion patistella itseäni kehittämään hyviä ja nopeita kasvisruokia. Kokeilin jo kikhernepihvejä, mutta niiden paistamiseen kului aivan liian pitkä aika.

Luulisin, että olen aika perusäiti. Oikeasti ekologinen elämäntapa vaatii omistautumista, työtä ja uhrauksia. Yksi ystäväni lohdutti taannoin kysymällä, onko todella äitien pelastettava maailma kestovaipoilla. Eikö löydy muita ihmisryhmiä tai yrityksiä, joiden panos maailmanpelastamiseen olisi suurempi ja kohtuullisempi.

Näen silmissäni, kuinka vaippavuori Ämmänsuolla kasvaa ja kasvaa. Voisinkohan maksaa jonnekin jotain viherpesuveroa mieleni puhdistamiseksi?

Kantopussi pelastaa illan

Olin eilen yksin kotona lasten nukkumaanmenoaikaan. Molemmat ovat yleensä melko helppoja nukkumaanmenijöitä, mutta tietysti eiliseksi osui juuri se päivä, kun vauvalla oli maha kipeänä ja taapero ylivireä ja kireä.

Minulla on huono itkunsietokyky ja yritän kaikin keinoin välttää pitkiä itkukohtauksia ruokkimalla ja nukuttamalla lapset ajoissa. Eilisen illan voi laittaa muistojen lokeroihin kohtaan “fail”. Vauva itki mahaansa ja taapero kirkui väsyneenä, kun ei saanut äidiltä riittävästi apua ja huomiota. Jonkin aikaa olin varma, etten saa kumpaakaan säällisesti nukkumaan, vaan molemmat joutuvat raivoamaan itsensä uneen.

Tuollaisina epätoivon hetkinä näen itseni ulkopuolelta kuin elokuvassa. Seison avuttomana keittiön pöydän ääressä ja katson vuorotellen lapsiani, joita en osaa auttaa. Niinpä otin äidin aikalisän ja kuvasin kaaosta videolle. Sen jälkeen muistin kantopussin, johon vauva yleensä nukahtaa. Hain sen ja simsalabim. Huuto loppui. Taapero sai pupukeksin ja meni hyvillä mielin kissojen kanssa nukkumaan. Vauva kakkasi ja nukahti. Minä söin mustikkapiirakkaa.

Kiitos kantopussi!

Leikkipuiston käytössäännöt

Naapurustossamme on kaksi isoa leikkipuistoa, joissa olemme käyneet taaperon kanssa melkein joka viikko puolen vuoden ajan. Leikkipuistoon meneminen tuntui aluksi pelottavalta. En ole kovin hyvä soluttautumaan valmiisiin piireihin, oli sitten kyseessä järjestöt, tanssitunnit tai leikkipuistojen perhekerhot.

Yhden asian olen oppinut: täytyy olla tarkkana, ettei mene keskeyttämään kaverusten juttelua. Ylipäätään keskeyttämistä tai valmiiseen ryhmään menemistä kannattaa varoa. Yksin leikkipuistoon tulleet vanhemmat juttelevat toisten yksin tulleiden kanssa. Keskustelun voi aloittaa myös sellaisten äitien ja isien kanssa, joilla on jotain yhteistä keskenään. Yhteinen asia voi olla esimerkiksi samanikäinen lapsi, samanlaiset rattaat tai raskaus.

Ystäväni kertoi taannoin, että oli rikkonut leikkipuiston käyttäytymiskoodia mainitsemalla ammattinsa. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin, mutta niinhän se on. Leikkipuistossa kuuluu jutella säästä, haalareista ja lasten taidoista. Ja kylläpä on tuulinen päivä tänään.

Tämä on tietysti ymmärrettävää. Kaikki voivat osallistua, ketään ei loukata ja kenenkään ei tarvitse paljastaa itsestään mitään. Olisi kuitenkin virkistävää, jos puolituttujen leikkipuistovanhempien kanssa voisi keskustella jostain muustakin, vaikkapa Timo Rädystä ja Hilkka Ahteesta. En kuitenkaan uskalla kokeilla.

Tänään ystäväni tunnusti mokanneensa taas. Hän oli mennyt jutustelemaan leikkipuistotuttavalleen ruokakaupassa. Tilanne oli ollut vaivaantunut. Minäkin olen moikkaillut kadulla tutuille äideille, mutta harva huomaa minua vaunujeni takaa.

Tervehtimisen kynnys on Suomessa korkealla. Se on merkki siitä, että me jotenkin tunnemme toisemme. Ja sehän ei pidä paikkaansa, emmehän tiedä edes toistemme nimiä.

No, onneksi on monenlaisia leikkipuistotuttuja. Olen tavannut myös paljon ystävällisiä puistokollegoita, jotka moikkaavat, kyselevät kuulumisia ja jopa muistavat, mitä viimeksi juteltiin. Toisin kuin minä.

Mistä taidot tulevat

On ollut kiva viikko. Kolmena päivänä kävi kavereita kylässä ja yhtenä päivänä mummu. Taapero on innoissaan, kun saa seuraa isommista lapsista, vaikka isommat lapset eivät taida juuri välittää perässä kulkevasta takiaisesta.

Isommat lapset muistuttavat siitä, että minunkin lapseni osaavat joskus käydä potalla, pukea itse, puhua, luistella ja lukea. Puolitoista vuotta äitiyttä onkin mennyt epäuskon merkeissä.

Kun synnytyssairaalassa puin taaperolle aivan liian ison, äitiyspakkauksesta saadun vanupuvun päälle, en mitenkään voinut uskoa, että se olisi joskus sopiva. Kun taapero huusi vauvana naama punaisena mahallaan, olin vakuuttunut, ettei tämä lapsi opi koskaan mahallamakaamisen taitoa, saati sitten kääntymään, istumaan, ryömimään tai konttaamaan. Lapioiminen ja lusikalla syöminen näyttivät olevan yhtä tuskaisen tien päässä.

Minulle on vähän arvoitus, paljonko vauvalle tai taaperolle pitäisi opettaa eri taitoja. Konttaamista tai kävelyä ei voi opettaa, mutta oppisiko lapsi ihan itsekseen esimerkiksi syömään itse, tekemään palapelejä, piirtämään tai potkimaan palloa. Lapsethan oppivat matkimalla, ja on selvää, että yksi kerta riittää. Varsinkin isompien kavereiden esimerkki näyttää jäävän mieleen hyvin tarkasti.

Mekin olemme käyneet muskarissa, vauvauinnissa ja jumpassa. Vauvauinti ja jumppa ovat olleet hauskaa yhteistä aikaa, mutta muskarissa minua häiritsee liian pedogoginen ote. Muskarihan alkaa yleensä laululla, jossa tervehditään jokaista lasta nimeltä erikseen. Usein tämän jälkeen kädestä käteen kiertää jokin soitin tai lelu.

Ihan pienet vauvat nyt vaan möllöttävät vanhempansa sylissä ja “odottavat” omaa vuoroaan. Mutta isompi lapsi alkaa kerätä kierroksia parin samanlaisen ohjelmanumeron jälkeen. En ymmärrä, miksi jo yksivuotiaalle pitää opettaa koulumaisia taitoja ja miksi sen pitää tapahtua muskarissa. Eikö siellä voitaisi vain pitää hauskaa, laulaa ja leikkiä.

Nyt elämme taas epäuskon aikaa. Taapero puhuu koko ajan, mutta juuri mistään hänen lauseestaan ei saa selvää. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että kaksivuotiaana hänen kanssaan voi jo (ehkä) jutella.

Omaa aikaa

Tänään kävi juuri niin kuin tavallisesti käy, kun pääsen hetkeksi yksin kaupungille. Pää on täynnä kymmeniä asioita, joita voisin yrittää ehtiä tehdä, mutta lopulta oikein mitään ei saa tehtyä. Kun olin käynyt kirjastossa ja hoitamassa puhelinliittymän kuntoon, jäljellä oli puolituntia ennen laboratoriokäyntiä. Päätin löytää itselleni tohvelit, taaperolle 90-senttisiä bodeja ja vauvalle sukkahousut.

Tavaratalossa kerrottiin, että he ovat sesonkikauppa. Tohveleita heillä on vain jouluna, nyt ne pitää hakea marketista. Lastenvaateliikkeessä etsin sopivia bodeja. Ei löytynyt. Kuulemma pitää ostaa saman kaupan verkkokaupasta. Sukkahousut sentään löysin, mutta nekin jäivät kauppaan, koska kassalla jonotti kymmenen Venäjältä tullutta naistenpäiväturistia. En todellakaan jäänyt odottamaan, kun he selvittelivät tax free-ostoksiaan.

Kyllä otti päähän, kun taas meni viisitoista minuuttia omaa aikaa harakoille.

Vasta tutussa kahvilassa pääsin olotilaan, jossa unohdin hetkeksi kuka olen. Kahvin ja salaatin jälkeen lähdin etsimään Kruunukirppistä Kruunuhaasta. Kävi niin kuin tavallisesti käy aurinkoisena kevättalven päivänä Helsingissä. Tuli keveä olo. Samanlainen kuin silloin, kun hiihtää kirkkaalla järvenjäällä. Kun aurinko lämmittää ensimmäistä kertaa terassilla. Kun meri sulaa ja tuuli ei ole raakaa vaan pehmeää.

No, sitten soitinkin kotiin ja kuulin, että molemmat lapset ovat heränneet.

Tekeekö äitiys ihmisestä paremman

Tuoreelta äidiltä kysytään tavallisesti, miten äitiys on muuttanut sinua. Kysymykseen kuuluu vastata, kuinka lapsen myötä on tajunnut, mikä elämässä on tärkeää ja että ei ole enää samalla lailla itsekäs kuin ennen.

Epäilemättä mikä tahansa iso elämänmuutos muuttaa meitä. Minä en kuitenkaan usko tähän äitiyden ihmeitä tekevään taikavoimaan. Niin kuin en usko siihenkään, että parisuhde muokkaa ihmistä parempaan suuntaan. Jokainen, eli sitten yksin, kaksin tai lasten kanssa, on juuri niin itsekäs kuin itsestään tekee.

Minusta ei ole mitään itsekästä siinä, että lapseton ihminen nauttii elämästään matkustelemalla ja tekemällä juuri sitä mitä huvittaa. Niin minäkin tekisin ja teen heti, kun vain voin. Nyt minusta on ihan mukavaa seurata lasten kasvua ja viettää aikaa heidän kanssaan. Eihän se aina ole yhtä kivaa kuin vuohenjuustosalaatin syöminen Cafe Engelissä, mutta en silti väitä, että olisin yhtään parempi ihminen sen takia, että olen kotona kuuntelemassa raivoavaa taaperoa.

Totta kai äitiys on muuttanut minua ja opettanut minulle kaikenlaista. Ymmärrän nykyään paremmin muita vanhempia ja lapsia. Olen oppinut laittamaan ruokaa ja valmistautumaan nälkään etukäteen. Osaan tehdä asioita paremmin yhdellä kädellä kuin aiemmin. Olen opetellut hillityn puhetyylin, jolla torutaan taaperoa. Aina kun näen traktorin, arvioin, kuinka hieno tai iso se on. Osaan arvostaa kymmenen minuutin lähijunamatkaa ilman kitisevää seuralaista. Ja tietysti on tärkeää, että lapseni ovat terveitä ja onnellisia.

Niin kuin monet muut ennen minua, olen tajunnut, että lapset muistuttavat meitä hitauden hienoudesta. On mahtavaa katsoa, kuinka puolitoistavuotias poikani keskittyy kokoamaan maitopullonsa osia ja yrittää aina uudelleen ja uudelleen. Yritän keskittyä hetkeen yhtä tarmokkaasti kuin pieni poikani, mutta yleensä en onnistu, vaan jossain vaiheessa kyllästyn ja hoputan häntä pesemään kädet. Tämä oppi ei liity kuitenkaan äitiyteen. Yhtä hyvin kuka tahansa, joka viettäisi paljon aikaa lapseni kanssa, voisi elää saman hetken ja oivaltaa saman asian.

Vaarallinen vaaleanpunainen

Kävin eilen työpaikalla vauvan kanssa. Jostain tuli kova tarve selitellä, miksi vauvalla oli päällään pinkki toppapuku. Oikeastihan tykkään vaaleanpunaisesta. Minulla on vaaleanpunainen hammasharja, kylpytakki ja muistivihko.

Mutta vauvalla vaaleanpunainen on vähän noloa. Se viestittää, että kannatan perinteisiä sukupuolirooleja ja haluan kasvattaa lapseni niiden mukaan.

Ristiäisiä valmisteltaessa pappi kysyi, olenko erilainen äiti tytölle ja pojalle. Olen tätä asiaa vähän miettinyt ja pelännytkin. En kuitenkaan keksinyt kysymykseen mitään fiksua sanottavaa ja aloin puhua vaatteista.

Onhan se ärsyttävää, että monissa kaupoissa poikien ja tyttöjen vaatteet ovat sitä samaa punaista ja sinistä. Tarkemmin ajatellen lasten kasvatuksella ja vaatteilla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa.

Olisi kiva pukea lapsi kalliisiin, ruotsalaisiin, sukupuolineutraaleihin paitoihin. Käytännössä kannattaa pistää päälle ne vaatteet, mitä ystäviltä ja sukulaisilta saa. Väärästä väristä on imagohaittaa minulle, mutta vauvaa värit eivät kasvata suuntaan tai toiseen.

Perunaa ja ketsuppia

Minua saa oikein mainiosti kutsua uusavuttomaksi tai vaikka ihan vaan avuttomaksi äidiksi. Etsin netistä tietoa kaikkeen mahdolliseen. Viime aikoina olen googlaillut, voiko yksivuotiaalle antaa ketsuppia ja pitääkö aamiaiseksi syödä aina puuroa.

Me uusavuttomat otamme ohjeet tosissaan, joten niiden antajilla on suuri vastuu. Neuvolasta saa mukaan Mannerheimin lastensuojeluliiton oppaita, jotka olen lukenut tarkkaan. Noin vuosi sitten, taaperoni alkoi maistella ensi kertaa soseita. Ajattelin oikeasti, että olin epäonnistunut, kun hän ei yrityksistäni huolimatta halunnut syödä ensimmäisenä soseenaan perunaa. Sittemmin olen ystäviltäni kuullut, että Saksassa maistellaan yleensä palsternakkaa, Yhdysvalloissa kai suositaan maissia tai bataattia ja Portugalissa keitellään kasviskeittoja. Taapero söi lopulta aprikoosia.

Amerikkalainen mieheni naureskelee suomalaisille, jotka hänen mielestään on ohjelmoitu tekemään asiat tietyllä tavalla. Ei kai mikään ihme, kun avuttomat äidit ja isät tavaavat samat oppaat ja kuvittelevat, että nyt on syytä alkaa keittää lapsilleen kiisseliä ja ostaa kaupasta viiliä, vaikka ei itse koskaan tulisi mieleenkään laittaa moista liimaa suuhun.

Ostaisiko kotitakin

Hakaniemen hallissa myydään kukertavia kotitakkeja, joita olen katsellut usein lähinnä huumorimielessä. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tosissaan harkita takin hankintaa. Minulla on vain pari toimivaa imetyspaitaa, ja kaikki muut vaatteet kiristävät sieltä sun täältä. Takin ansiosta voisin pitää yhtä paitaa toivottavasti kauemmin kuin päivän. Lisäksi se olisi hauska työvaate.

Mad Men alkaa pyöriä taas Amerikassa maaliskuun lopulla. Kotitakin vastapainoksi voisin ostaa Betty Draper -henkisen kotimekon. Se olisi hyvä motivaatio karistaa ainakin osa raskauden tuomasta kymmenen kilon mahamakkarasta. Banana Republic alkaa myydä Mad Men -vaatteitaan keskiviikkona. Odottelen innolla.

Oikeastihan en tarvitsisi mitään uusia vaatteita, ja olisi kaikin puolin järkevää säästää rahaa johonkin muuhun. Mutta kotiäitikin tarvitsee jotain hauskaa päivänpiristystä. Minusta on ikävää olla jatkuvasti neljän seinän sisällä verkkarit päällä.

Sisustusta lasten ehdoilla

Moni on saattanut mielessään miettiä, miksi lastenhuoneessamme on kolme rumaa mattoa. Ei todellakaan sisustusmielessä. Liikennematto on leikkejä varten ja riittävän iso suojaamaan lattiaa, kun leluja vedetään hyllystä alas. Musta kulahtanut räsymatto on keinutuolin alla niin ikään halvan laminaatin suojana ja yksi, kiva mutta turha matto, on pinnasängyn alla pitämässä sänkyä paikoillaan.

Muutkin sisustusratkaisumme voivat tuntua erikoisilta. Viherkasvit, kahta lukuunottamatta, ovat keittiönkaappien päällä. Makuuhuoneemme kulmassa on kolme tuolia - ne kaikkein kiikkerimmät. Eteisen kaapinovista ja kirjahyllyn ovista puuttuu kahvat.

Olen alistunut asiantilaan. Ehkä joskus vielä pääsen sisustamaan. Siksi olenkin innoissani, kun päätimme teettää eteiseen hyllyn. Vaihtoehtona oli hankkia Ikeasta kolmellakympillä ruma ja kellertävä kirjahylly. Kävimme sitä sunnuntaina katselemassa, mutta kauppaan jäi.

Tänään piirtelin ruutupaperille luonnosta kapeasta hyllystä, jonka alaosaan tulisi lasten ulkovaatteita varten naulakot ja noin metrin korkeudelta alkaisi hyllyt koreja varten. Nykyään lasten lapaset ja muut villavaatteet ovat taaperon ulottuvilla koreissa eli yleensä sikin sokin lattialla. Olen kyllästynyt siihen, että toinen sukka on aina hukassa, kun lähdemme ulos.

Mieheni mielestä minulla on epänormaali suhde koreihin ja laatikoihin. Aina kun käymme isommassa kaupassa, tarkastan korivalikoiman. Laskin huvikseni, että meillä on kotona ainakin kahtakymmentä eri laatua koreja ja laatikoita.

Myönnän, että olen joskus vähän liian tarkka tavaroiden paikoista. Minulla on edelleen opettelemista sekasotkun sietämisessä. Kerään tavaroita lattialta monta kertaa päivässä ja tulen kiukkuiseksi aamuisin, jos edellisen päivän lelut lojuvat siellä täällä. Samalla yritän hallita kaaosta ostamalla lisää koreja.

Pärjäilyä pienen kahden kanssa

Monien reaktio oli vilpittömän kauhistunut, kun kerroin raskaana ollessani, että lastemme ikäeroksi tulee vain vuosi ja neljä kuukautta. Itsekin olin aika huolissani siitä, miten pärjään, mutta pakko oli vakuutella tutuille ja tuntemattomille, että ei se nyt niin kamalaa voi olla. Eräs vastaavassa tilanteessa ollut kaveri vakuutti, että kahden pienen hoitaminen on helpompaa kuin etukäteen ajattelee.

Minulle on luonteenomaista huolehtia etukäteen vähän kaikesta. Olin huolissani syöttämisestä, rappusten kävelystä, ulosmenosta, vaipanvaihdosta, siitä että esikoinen tuhoaa kämpän ja itsensä sillä välin, kun minä olen kiinni vauvassa.

Vauva on kohta kaksi kuukautta, ja siitä ajasta olen ollut päivisin yksin lasten kanssa noin puolet. Ensimmäisen kuukauden ajan mieheni ja äitini olivat vuorotellen auttamassa päivisin, minkä ansiosta kaikki ehtivät rauhassa totutella uuteen tilanteeseen. Yksin pärjäilyä vielä vähän opettelen.

Päivän sujuvuus on kiinni säästä, tuurista ja ajoituksesta. Parhaiten sujuu, jos vauva sattuu heräämään ennen isoveljeään niin, että ehdin syöttää ja vaihtaa vaipan rauhassa. Jos hyvin käy, vauva nukahtaa sopivasti silloin, kun on aika syödä aamiaista taaperon kanssa ja leikkiä rauhassa vähän aikaa.

Olen kehittänyt monenlaisia selviytymiskeinoja, joilla päivään ei mahdu liikaa kriittisiä tilanteita. Lataan kahvinkeittimen jo illalla ja ajastan pyykkikoneen pyörimään niin, että aamulla tarvitsee vain nostaa pyykit kuivumaan. Ennen puistoon lähtöä yritän laittaa taaperon lounaan mahdollisimman valmiiksi, jotta sitä ei tarvitsisi muuta kuin nopeasti lämmittää mikrossa. Nyt kun vauva ei tyydy enää pelkkään rintamaitoon, olen alkanut täyttää myös pullon valmiiksi jääkaappiin. Ulkotakkini taskussa on lastenkeksejä taaperolle, joka odottaa niiden avulla nätisti vaunuvarastossa sen aikaa, kun kannan vauvan kolmanteen kerrokseen. Dvd:t ovat ahkerassa käytössä aina silloin, kun syötän vauvaa.

Näistä kaikista varotoimista huolimatta, päivään mahtuun monta hetkeä, jolloin kotiäiti on tiukoilla. Vaikeimpia ovat juuri ne hetket, joista etukäteen huolehdin. Erityisesti uloslähtö vaatisi vielä hieman prosessinhallintaa. Mutta hankala tilanne menee aina ohi. Täytyy vain yrittää ottaa vähän rennommin, kun taapero koheltaa, vauva itkee ja puhelin soi.

Kaverini oli kuitenkin oikeassa. On tämä helpompaa kuin kuvittelin. Kiitos kuuluu vauvalle, joka nukkuu yleensä hyvin ja taaperolle, joka on erittäin reipas pieni puolitoistavuotias.

Ihme imetys

Imetys on taas minulle ajankohtainen, ja se on tuonut mieleen tuntemuksia myös viime kerralta. Minulta imettäminen ei ole koskaan sujunut kovin hyvin. Vauvat eivät näytä saavan vatsaansa täyteen, vaan itkevät vielä pitkänkin imetyssession jälkeen rinnalla. Esikoinen sai myös erityisesti iltaisin pahoja rintaraivareita, mikä oli tosi raskasta meidän koko perheelle. Onneksi pullo on kelvannut. Sen ansiosta vauvat ovat rauhoittuneet, nukkuneet hyvin ja olleet tyytyväisiä. Niin kuin minäkin.

En oikein ymmärrä, miksi imetyksestä on tullut Suomessa niin herkkä aihe. Imettäminenhän on - kuten kaikki tiedämme - hirmu hieno asia vauvalle ja äidille, ja siitä seuraa hyvää molemmille. Mutta se ei ole mikään lääketieteellinen välttämättömyys, vaan ennemminkin kuin kuntoliikunta. Kyllä ilmankin pärjää, eikä mene välttämättä edes kamalan huonosti.

Silti netissä kiistellään siitä, meneekö täysimetys pilalle, jos antaa lapselle kerran korviketta. Täysimetyksen ihannetta korostetaan niin paljon, että siitä tulee monelle taakka. Sekä henkisesti että fyysisesti.

Minä päätin nyt toista vauvaa odottaessani, että otan imettämisen tällä kertaa rennosti. Annan lisämaitoa, jos siltä tuntuu. Ennen synnytystä järjestettävissä perhevalmennuksissa voitaisiin korostaa minusta samaa. Olisi hyvä, että sanottaisiin suoraan, että imetys on usein vaikeaa. Se sattuu aluksi, ja vaikeudet voivat jatkua viikko kaupalla. Ihan kiva olisi myös kuulla ammattilaisen suusta, että ei se nyt niin kamalaa ole, jos ei imetä. Ja jos kuulut niihin äiteihin, joille imetys on helppoa ja maitoa riittää, ole onnellinen. Hieno juttu.

Virallinen totuushan on, että kaikki terveet äidit pystyvät imettämään, jos vain haluavat ja tosissaan yrittävät. “Imetä ja imetä. Päivin ja öin. Kyllä sitä maitoa sitten tulee, kun vauva riittävän kauan sitä tilaa.”

Me, jotka syystä tai toisesta tartumme pulloon, joudumme puolustelemaan ja selittelemään ratkaisuamme - jos ei muualla niin omassa mielessämme. Minä en ehdi enkä jaksa itkettää vauvaa rinnalla. Enkä halua. Minusta olemme onnellisempia näin.

(Koti)äidiksi kasvamisesta

Puolitoista vuotta on lyhyt aika. Sen sisällä kun saa kaksi lasta, oma identiteetti on koetuksella. Varsinkin jos on ehtinyt viitisentoista vuotta hengailla kahviloissa ja matkustella sinne sun tänne silloin kun huvittaa.

Kun lapsi syntyy, äitiyden lisäksi oma minä määrittyy monilla uusilla tavoilla. Äidistä tulee kotiäiti. Perunalta, kastikkeelta ja imelältä vauvan puklulta tuoksuva homssuinen ja lievästi ylipainoinen nainen, jolla on toppahousut ja punertavat posket. Nainen, joka tomerana kuskaa lapsiaan puistoon. Tuleeko minusta sellainen?

Onneksi on olemassa vaihtoehto: latteäiti. Tätä minäkin tavoittelin ensimmäisen vauvan synnyttyä kaikin keinoin. Jäimme asumaan vuokralle lähelle keskustaa ja ostimme pienet, trendikkäät rattaat, jotka mahtuvat kivasti kahviloihin. Vauva oli yhteistyökykyinen ja sain nauttia lattejani rauhassa. Kävin tietysti myös äiti-vauvajoogassa toteamassa, että joogaaminen vauvan kanssa ei rentouta.

Latteäitiys loppui kuin seinään, kun edessä oli muutto isompaan asuntoon lähiöön. Taapero ei jaksanut matkustaa bussilla kahviloihin, saati sitten istua syöttötuolissa katselemassa, kun äiti juo kahvia. Tähänkin on tietysti löydetty ratkaisu: rusinat. Niiden avulla latteäitiydestä on jäljellä rippeitä, mutta toistaiseksi peruna ja kastike näyttävät vievän voiton.

Vieläkin sanon olevani kotiäiti lievää ironiaa äänessäni. En oikein osaa ottaa itseäni tässä roolissa tosissani. Ehkä tämä on yksi syy, miksi blogini on minulle tarpeellinen. Kenties löydän sisäisen kotiäitiyteni tämän avulla.