Ennen vauvan syntymää ajattelin, että ensimmäisestä vuodesta kahden lapsen kanssa selvitään vaikka päällä seisoen, tuli mitä tuli. Nyt kun vuotta on jäljellä enää reilu kuukausi, tuntuu että tsemppi alkaa hiipua.
Väsymyksen huomaa parhaiten hälläväliä-hetkistä, jolloin en jaksa välittää, vaikka taapero maalaa jugurtilla pöytään, katsoo viidettä jaksoa Tomi-traktoria tai leikkii unitutti suussa.
Ikävimmin väsymys näkyy iltaisin. Olen nimittäin aivan kyllästynyt itkevän vauvan nukuttamiseen. Jos vauva ei nukahda iltamaitoon, jaksan seistä pinnasängyn vieressä rauhoittelemassa noin kaksi minuuttia. Sen jälkeen alkaa väsytystaktiikka, jolloin vauva lähtee mukaani keittiönlattialle odottamaan täydellistä simahtamista tai sitä, että vauvan isä tulee taaperon luota nukuttamaan toistakin lasta.
Tämä on tietysti lasta kohtaan väärin. Myös toinen lapsi ansaitsisi rauhallisen nukutushetken. Mieheni muistuttaa minua usein, kuinka hankala taapero oli samanikäisenä saada rauhoittumaan sänkyynsä. Yhdeksältä illalla voimani ja kärsivällisyyteni on siltä päivältä kuitenkin kulutettu loppuun. Niinä hetkinä vauva tuntuu pelkästään rasittavalta.
Myös mieheni taitaa olla aika väsynyt kahden vauvavuoden jälkeen. "I hate babies", hän totesi viime viikolla neljältä aamuyöllä, kun vauva oli itkenyt kipeää vatsaansa kaksi tuntia. Ei hän tietenkään meidän lapsiamme inhoa, vaan vauvojenhoitoa. Meidän perheeseen ei kolmatta vauvaa tule.
No, vauvamme ei ole enää kauan vauva, vaan kohta yksivuotias, joka opettelee kävelemään, osaa jo syödä pikkuisen itse lusikalla ja leikkiä leluilla isoveljensä kanssa.
Vaikka nyt tuntuu raskaalta, oikeasti on jo paljon helpompaa kuin muutama kuukausi sitten. Voin jopa jättää sisarukset samaan huoneeseen pariksi minuutiksi keskenään. He istuvat vierekkäin lelukasan keskellä ja joskus, pienen hetkisen, syventyvät leikkimään omia leikkejään. Kunnes taapero nappaa poliisiauton vauvan kädestä, vauva alkaa huutaa palosireenin lailla ja rauha on ohi.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
torstai 15. marraskuuta 2012
Tulenarka kotiäitiys
Jyrki Kataisen Ruotsin-opintomatkasta alkoi oravanpyörämäinen keskustelu kotiäitiydestä, joka jälleen kerran ei johda mihinkään. Milloinkohan voisimme rauhassa keskustella työelämästä ja lastenhoidosta niin, ettei heti hypittäisi toisten kurkkuihin kiinni.
Ennen kuin kukaan mainitsee sanan "kotiäiti", pitäisi laatia laaja disclaimer-lista tähän malliin:
- Tiedämme, että kotiäitien työ on rankkaa ja arvokasta työtä.
- Emme halua seuraavassa arvottaa kotiäitien ja ansiotyössä käyvien vanhempien työn tärkeyttä tai vaikeutta.
- Emme ole vaatimassa kotiäitien elämänmuutosta, vaan luomassa vaihtoehtoja.
Tähän listaan haluaisin uskoa, vaikka joskus, erityisesti Juhana Vartiaisen kommentteja lukiessani, tulee mieleen, että taitaa silti olla ihmisiä, joiden mielestä kotiäidit välttelevät työelämää, koska kotona on kivaa.
Kataisen kommenttien synnyttämässä keskustelussa on minusta tuotu myös hyviä pointteja esiin. Väestöntutkimuslaitoksen tutkija Anneli Miettinen sanoi Hesarissa, että vaihtoehto kotihoidon tuelle on raaka: vuoden vanhan lapsen laittaminen yhdeksäksi tunniksi päivähoitoon viitenä päivänä viikossa.
Lisäksi on korostettu päivähoidon laadun merkitystä. Jos kuva päiväkotien toiminnasta on huono, kuka haluaa laittaa lastansa hoitoon yhtään liian aikaisin.
Vauvamme täyttää jouluna vuoden, joten minun kuuluisi kai mennä tammikuussa töihin. Mutta en voi. En halua laittaa niin pientä syömään päiväkodin nakkikeittoa. Lisäksi haluan nähdä, kuinka lapseni kasvaa ensimmäisinä vuosinaan ja vaikuttaa mahdollisimman paljon siihen, että hänellä on hyvä ja turvallinen olo.
Osa-aikatyötä voisin kyllä harkita. Olen nimittäin aika väsynyt lastenhoitoon ja tekisin mielelläni erilaista työtä kodin ulkopuolella esimerkiksi kahtena päivänä viikossa.
Voi olla, että työnantajani jopa suostuisi tällaiseen järjestelyyn, mutta mihin laittaisin lapseni osa-aikatyöni ajaksi? Päiväkotiinko? Helsingissähän kerhot on tarkoitettu yli kolmivuotiaille. Yksi- ja kaksivuotiaille lapsille ei ole tarjolla mitään lyhytaikaista hoitopaikkaa osa-aikaista päiväkotipaikkaa lukuun ottamatta.
Olen ollut kotona siitä lähtien, kun taapero syntyi elokuussa 2010. Antaisin mielelläni miehelleni vetovastuun lastenhoidosta, mutta hänen projektityönsä ei kuulemma jousta vanhempainvapaisiin.
Tämän vuoksi kannatan 6+6+6 -mallia, jossa vanhempainvapaasta isälle on varattu 6 kuukautta. Nykyiseen malliin verrattuna tämä toisi myös lisää tuloja perheelle, sillä jokaisen 6 kuukauden jakson tuki olisi sidottu palkkaan. Olen varma, että jos malli olisi käytössä, isät käyttäisivät vapaata paljon nykyistä enemmän. Jopa minun mieheni.
Malli ei saisi kuitenkaan syrjäyttää mahdollisuutta hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi menettämättä työpaikkaansa. En nimittäin usko siihen, että mahdollisuus hoitaa lasta kotona kolmivuotiaaksi asti on kotiäitiysloukku. Suurin osa äideistä, joilla on työpaikka odottamassa, aloittavat ainakin oman mututuntumani mukaan työt lapsen ollessa noin kaksivuotias.
Tiedän myös perheitä, joissa töihinpaluuta pitkitetään, koska ansiotyöpaikka on ilmapiiriltään karmea ja äiti harkitsee alanvaihtoa. Joissain perheissä taas pidetään arvokkaana, että lapset hoidetaan kotona kolmivuotiaaksi asti. Monissa perheissä hoitovapaa pitkittyy, koska aletaan odottaa toista lasta eikä viitsitä palata pariksi kuukaudeksi työhön.
Minä itse aion palata työelämään elokuussa 2013. Esikoinen täyttää silloin kolme vuotta ja vauvamme on vuoden ja kahdeksan kuukautta.
Koen, että näinä kolmena kotiäitivuotena olen tehnyt työtä, jolla todella on merkitystä. Oma eläkkeeni ei minua haittaa, urakehityksestä puhumattakaan. En tunne myöskään syyllisyyttä siitä, että en ole tuottanut verorahoja valtion kassaan.
Jos saisi toiveita esittää, pyytäisin taaperolle sopivaa kerhopaikkaa, jossa hän ei jäisi nelivuotiaiden lasten jalkoihin. Toivoisin joustavampaa päiväkotijärjestelmää, jossa osa-päiväpaikan hakijoita ei syyllistettäisi.
Ja jos vielä jotain saisi toivoa, voisitteko valaista leikkipuistoja talvisin yhtä hyvin kuin autioita jalkapallokenttiä ja hiihtolatuja.
Ennen kuin kukaan mainitsee sanan "kotiäiti", pitäisi laatia laaja disclaimer-lista tähän malliin:
- Tiedämme, että kotiäitien työ on rankkaa ja arvokasta työtä.
- Emme halua seuraavassa arvottaa kotiäitien ja ansiotyössä käyvien vanhempien työn tärkeyttä tai vaikeutta.
- Emme ole vaatimassa kotiäitien elämänmuutosta, vaan luomassa vaihtoehtoja.
Tähän listaan haluaisin uskoa, vaikka joskus, erityisesti Juhana Vartiaisen kommentteja lukiessani, tulee mieleen, että taitaa silti olla ihmisiä, joiden mielestä kotiäidit välttelevät työelämää, koska kotona on kivaa.
Kataisen kommenttien synnyttämässä keskustelussa on minusta tuotu myös hyviä pointteja esiin. Väestöntutkimuslaitoksen tutkija Anneli Miettinen sanoi Hesarissa, että vaihtoehto kotihoidon tuelle on raaka: vuoden vanhan lapsen laittaminen yhdeksäksi tunniksi päivähoitoon viitenä päivänä viikossa.
Lisäksi on korostettu päivähoidon laadun merkitystä. Jos kuva päiväkotien toiminnasta on huono, kuka haluaa laittaa lastansa hoitoon yhtään liian aikaisin.
Vauvamme täyttää jouluna vuoden, joten minun kuuluisi kai mennä tammikuussa töihin. Mutta en voi. En halua laittaa niin pientä syömään päiväkodin nakkikeittoa. Lisäksi haluan nähdä, kuinka lapseni kasvaa ensimmäisinä vuosinaan ja vaikuttaa mahdollisimman paljon siihen, että hänellä on hyvä ja turvallinen olo.
Osa-aikatyötä voisin kyllä harkita. Olen nimittäin aika väsynyt lastenhoitoon ja tekisin mielelläni erilaista työtä kodin ulkopuolella esimerkiksi kahtena päivänä viikossa.
Voi olla, että työnantajani jopa suostuisi tällaiseen järjestelyyn, mutta mihin laittaisin lapseni osa-aikatyöni ajaksi? Päiväkotiinko? Helsingissähän kerhot on tarkoitettu yli kolmivuotiaille. Yksi- ja kaksivuotiaille lapsille ei ole tarjolla mitään lyhytaikaista hoitopaikkaa osa-aikaista päiväkotipaikkaa lukuun ottamatta.
Olen ollut kotona siitä lähtien, kun taapero syntyi elokuussa 2010. Antaisin mielelläni miehelleni vetovastuun lastenhoidosta, mutta hänen projektityönsä ei kuulemma jousta vanhempainvapaisiin.
Tämän vuoksi kannatan 6+6+6 -mallia, jossa vanhempainvapaasta isälle on varattu 6 kuukautta. Nykyiseen malliin verrattuna tämä toisi myös lisää tuloja perheelle, sillä jokaisen 6 kuukauden jakson tuki olisi sidottu palkkaan. Olen varma, että jos malli olisi käytössä, isät käyttäisivät vapaata paljon nykyistä enemmän. Jopa minun mieheni.
Malli ei saisi kuitenkaan syrjäyttää mahdollisuutta hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi menettämättä työpaikkaansa. En nimittäin usko siihen, että mahdollisuus hoitaa lasta kotona kolmivuotiaaksi asti on kotiäitiysloukku. Suurin osa äideistä, joilla on työpaikka odottamassa, aloittavat ainakin oman mututuntumani mukaan työt lapsen ollessa noin kaksivuotias.
Tiedän myös perheitä, joissa töihinpaluuta pitkitetään, koska ansiotyöpaikka on ilmapiiriltään karmea ja äiti harkitsee alanvaihtoa. Joissain perheissä taas pidetään arvokkaana, että lapset hoidetaan kotona kolmivuotiaaksi asti. Monissa perheissä hoitovapaa pitkittyy, koska aletaan odottaa toista lasta eikä viitsitä palata pariksi kuukaudeksi työhön.
Minä itse aion palata työelämään elokuussa 2013. Esikoinen täyttää silloin kolme vuotta ja vauvamme on vuoden ja kahdeksan kuukautta.
Koen, että näinä kolmena kotiäitivuotena olen tehnyt työtä, jolla todella on merkitystä. Oma eläkkeeni ei minua haittaa, urakehityksestä puhumattakaan. En tunne myöskään syyllisyyttä siitä, että en ole tuottanut verorahoja valtion kassaan.
Jos saisi toiveita esittää, pyytäisin taaperolle sopivaa kerhopaikkaa, jossa hän ei jäisi nelivuotiaiden lasten jalkoihin. Toivoisin joustavampaa päiväkotijärjestelmää, jossa osa-päiväpaikan hakijoita ei syyllistettäisi.
Ja jos vielä jotain saisi toivoa, voisitteko valaista leikkipuistoja talvisin yhtä hyvin kuin autioita jalkapallokenttiä ja hiihtolatuja.
tiistai 13. marraskuuta 2012
Vihataanko Suomessa lapsia
Olen pohdiskellut viime päivinä Riku Rantalan kolumnia, joka on provokatiivisesti otsikoitu "Vain Suomessa vihataan lapsia". Suomessahan yhteiskunta rakenteellisesti rakastaa lapsia. On lapsilisät, pitkät vanhempainvapaat, hienoja leikkipuistoja ja paljon lapsille suunnattuja harrastuksia. Näin siis ainakin Helsingissä.
Minusta kysymys ei olekaan lapsista ja heidän meluisuutensa suvaitsemisesta. Kysymys on suomalaisesta kulttuurista, joka ylipäätään ei siedä meteliä. Töistä kotiin palaavat junamatkustajat haluavat päästä meditatiiviseen tilaan, jota rääkyvät taaperot kieltämättä häiritsevät.
Ravintolat on suunniteltu sivistyneisiin illanviettoihin, joissa syödään pikkurilli ojossa veitsellä ja haarukalla. Poikkeuksena ovat tietenkin suomenruotsalaisten rapukekkerit ja erilaiset yliopistojen sitsit, mutta niitä ei lasketa, koska meluisille illallisille pääsee vain kutsulla.
Toinen suomalaisten tyypillinen tapa on vetäytyä omaan pieneen kuplaansa. Tämän huomaa hyvin, kun kulkee lastenvaunujen kanssa kaupungilla. Ihmiset kiirehtivät sivuilleen katsomatta eteenpäin eivätkä huomaa pitää ovia auki, saati sitten tarjota nostoapua junien rapuilla tai kauppojen ovilla. Erityisen hyvin tämän huomaa juuri nyt, kun on pimeää ja ikävää.
Kyse ei minusta olekaan lasten vihaamisesta, vaan ylipäätään toisten ihmisten vihaamisesta. Joissain maissa toisten huomioiminen ja huomaaminen on luonnollista ja sitä pidetään tärkeänä osana tavallista käytöstä. Meillä toisten ihmisten huomioiminen on erityinen suoritus, päivän hyvä teko.
Minusta kysymys ei olekaan lapsista ja heidän meluisuutensa suvaitsemisesta. Kysymys on suomalaisesta kulttuurista, joka ylipäätään ei siedä meteliä. Töistä kotiin palaavat junamatkustajat haluavat päästä meditatiiviseen tilaan, jota rääkyvät taaperot kieltämättä häiritsevät.
Ravintolat on suunniteltu sivistyneisiin illanviettoihin, joissa syödään pikkurilli ojossa veitsellä ja haarukalla. Poikkeuksena ovat tietenkin suomenruotsalaisten rapukekkerit ja erilaiset yliopistojen sitsit, mutta niitä ei lasketa, koska meluisille illallisille pääsee vain kutsulla.
Toinen suomalaisten tyypillinen tapa on vetäytyä omaan pieneen kuplaansa. Tämän huomaa hyvin, kun kulkee lastenvaunujen kanssa kaupungilla. Ihmiset kiirehtivät sivuilleen katsomatta eteenpäin eivätkä huomaa pitää ovia auki, saati sitten tarjota nostoapua junien rapuilla tai kauppojen ovilla. Erityisen hyvin tämän huomaa juuri nyt, kun on pimeää ja ikävää.
Kyse ei minusta olekaan lasten vihaamisesta, vaan ylipäätään toisten ihmisten vihaamisesta. Joissain maissa toisten huomioiminen ja huomaaminen on luonnollista ja sitä pidetään tärkeänä osana tavallista käytöstä. Meillä toisten ihmisten huomioiminen on erityinen suoritus, päivän hyvä teko.
lauantai 3. marraskuuta 2012
Leikkipuistobongarin Berliini
Kävimme muutama viikko sitten Berliinissä syyslomalla. Koko matka oli suunniteltu niin, että kaksivuotiaan ja vauvan kanssa olisi mahdollisimman mukavaa matkustaa.
Olemme mieheni kanssa käyneet Berliinissä ennenkin, joten meillä ei ollut tarvetta nähdä varsinaisia nähtävyyksiä. Pääkohteemme oli eläintarha ja visiitti ystävän luona. Muina aikoina keskityimme leikkipuistojen ja paikallisten lapsiperhekahviloiden "kinder cafeiden" koluamiseen.
Mittavan nettisurfailun päätteeksi löysin vuokra-asunnon neljäksi päiväksi Berliinin trendiäitien ja -isien suosimasta Prenzlauerbergistä. Haasteena oli löytää kämppä, johon saisi kaksi vauvan matkasänkyä ja jonne pääsisi suhtkoht helposti rattaiden kanssa.
Berliinissä on runsaasti tarjolla erikokoisia asuntoja turisteille. Jopa niin paljon, että paikalliset ovat kyllästyneet remuaviin väliaikaisnaapureihinsa. Meidän kaksiomme oli loistopaikalla, kävelymatkan päässä Schönhauser Alleen metroasemalta ja lukuisista leikkipuistoista.
Pieniä miinuksiakin löytyi. Asunto oli maantasalla, kostea ja kylmä. Ikkunat olivat sisäpihalle, jonne ei paljon aurinko paistanut. Varsinkin, kun rakennus oli julkisivuremontissa ja kaikki ikkunat peitetty muovilla! Lisäksi lomamme aikana sisäpihalta kaadettiin suuri puu. Oli aika yllätys, kun aamulla moottorisaha jylisi ikkunamme takana ja saimme kipittää rattaiden kanssa pihan poikki samaan aikaan, kun metsuri roikkui puunlatvassa valmiina tömäyttämään seuraavan pöllin pihalle. Kaksivuotiaan mielestä tämä kaikki oli tietysti aivan mahtavaa.
Olin jo kotona merkinnyt alueen leikkipuistot ja kindercafeet karttaan. Berliinissä on hienoja, isoille lapsille suunniteltuja leikki- ja seikkailupaikkoja, mutta niihin emme tällä matkalla tutustuneet. Keskityimme pieniin lähipuistoihin, jotka riittivät hyvin taaperolle. Tässä kohtaa tuli ensimmäinen opetus: leikkipuistobongarin kannattaa pakata matkalle mukaan myös leikkipuistoleluja. Meillä ei ollut yhtä ainutta traktoria mukana, eikä puistoissa ollut yleensä yhteisiä leluja. Taaperomme viihtyi kiipeilytelineissä aikansa, mutta varsinkin jos muita lapsia ei ollut paikalla, leikkipuisto kävi nopeasti tylsäksi.
Paras, sattumalta löytämämme puisto oli lähellä terasseistaan ja aamiaisistaan tunnettua Kollwitzplatzia osoitteessa Kollwitzstrasse 35. Pienessä puistossa oli kaneja ja pieni kahvila, hiekkalaatikko ja yhteisiä leluja. Taapero olisi jaksanut kantaa kaneille lehtiä vaikka kuinka pitkään. Leikkipuiston yhteydessä on valtavan hieno, isommille lapsille tarkoitettu majanrakennustyömaa, jossa ohjaajien avustuksella voi nikkaroida mitä vain.
Parasta Berliinissä ovat kuitenkin paikalliset kinder cafeet. Kävimme niistä kahdessa ja yhteen kurkkasimme sisälle. Kinder cafe on yksinkertaistettuna kahvila, jossa on leikkipaikka. Tai oikeastaan leikkipaikka, jossa on kahvila, sillä kinder cafeessa voi leikkiä missä vain ja koko sisustus on suunniteltu niin, että vanhempien on helppo juoda lattea ja valvoa samaan aikaan lastensa leikkejä.
Kävimme Helmholtzplatzin kahvilassa, jonka sisällä on hiekkalaatikko. Olin kuvitellut mielessäni siistin, isoikkunaisen kahvilan, jossa on erilliset pöydät ja kulmassa suuri leikkipaikka. Ei sinne päinkään. Istumapaikkoina olivat seiniä kiertävät leveät lankut, jotka jatkuivat koko suuren hiekkalaatikon ymäri. Jokainen joi kahviaan siellä minne mahtui ja lapset peuhasivat jaloissa koko kahvilan alueella. Neljältä iltapäivällä meno ja meteli alkoi olla niin kovaa, että lähdimme rauhoittumaan Berliinin kotiimme. Mutta kokemus oli hyvä. Samanlaista lasten ehdoilla rakennettua paikkaa ei ole missään Helsingissä.
Toinen kinder cafe, jossa pysähdyimme oli pieni ja viehättävä Milchbart Arminplatzin leikkipuiston lähellä. Sekä taapero että vauva löysivät sieltä sopivia leluja ja me saimme tuoretta kirsikkapiirakkaa ja kahvia. Tähän perustuu juuri kinder cafeiden ihanuus. Kahvia ei tarvitse keittää itse, kahvi on hyvää ja tarjolla on muutakin kuin dominokeksejä ja ruisleipää. (Kaikki kunnia suomalaisille perhekahviloille, mutta näinhän se niissä menee.)
Kuka siis perustaisi Berliinin mallin mukaisen kinder cafeen Helsinkiin? Suosio olisi taattu!
Meidän kokemuksemme perusteella lasten kanssa ei kannata lähteä Berliinissä seikkailemaan laajalle alueelle. Yhdestä tai kahdesta kaupunginosasta löytyy kaikki tarpeellinen. Ne muutamat matkat, jotka teimme suurenmoiseen eläintarhaan ja suloisen uuden ystävän luokse, olivat melko hankalia. Vaikka metroon pääsee melkein aina hissillä, oikea hissi on vaikea löytää, välimatkat ovat pitkiä ja liikennettä on paljon.
Seuraavalla kaupunkilomalla kokeilemme huoneistohotellia, jossa on lasten leikkipaikka. Vuokra-asunnossa on paljon hyviä puolia, mutta taaperolle aika kävi siellä pitkäksi ja pari tuntia aamuin ja illoin olivat aikamoista sirkusta. Onneksi asunnossa oli DVD-soitin, joka rauhoitti tilanteen melkein aina.
Seuraavalla kerralla yritän muistaa pakata aamuisin matkaan eväät myös aikuisille. Huomasimme, että kaksien rattaiden ja varsinkin nukkuvien lasten kanssa on todella vaikeaa löytää ruokapaikkaa kaupungista. Ja kiukkuinen äiti kaupunkilomalla ei ole kenenkään kannalta kiva. Onneksi joku suklaapatukka löytyy aina verensokeria nostamaan.
Tässä vielä vinkkejä Berliinin-lomaa suunnitteleville:
- Lista Berliinin kinder cafeista
- Berliinin leikkipuistot
- Luvaville - matkaopas lapsiperheille
Olemme mieheni kanssa käyneet Berliinissä ennenkin, joten meillä ei ollut tarvetta nähdä varsinaisia nähtävyyksiä. Pääkohteemme oli eläintarha ja visiitti ystävän luona. Muina aikoina keskityimme leikkipuistojen ja paikallisten lapsiperhekahviloiden "kinder cafeiden" koluamiseen.
Mittavan nettisurfailun päätteeksi löysin vuokra-asunnon neljäksi päiväksi Berliinin trendiäitien ja -isien suosimasta Prenzlauerbergistä. Haasteena oli löytää kämppä, johon saisi kaksi vauvan matkasänkyä ja jonne pääsisi suhtkoht helposti rattaiden kanssa.
Berliinissä on runsaasti tarjolla erikokoisia asuntoja turisteille. Jopa niin paljon, että paikalliset ovat kyllästyneet remuaviin väliaikaisnaapureihinsa. Meidän kaksiomme oli loistopaikalla, kävelymatkan päässä Schönhauser Alleen metroasemalta ja lukuisista leikkipuistoista.
Pieniä miinuksiakin löytyi. Asunto oli maantasalla, kostea ja kylmä. Ikkunat olivat sisäpihalle, jonne ei paljon aurinko paistanut. Varsinkin, kun rakennus oli julkisivuremontissa ja kaikki ikkunat peitetty muovilla! Lisäksi lomamme aikana sisäpihalta kaadettiin suuri puu. Oli aika yllätys, kun aamulla moottorisaha jylisi ikkunamme takana ja saimme kipittää rattaiden kanssa pihan poikki samaan aikaan, kun metsuri roikkui puunlatvassa valmiina tömäyttämään seuraavan pöllin pihalle. Kaksivuotiaan mielestä tämä kaikki oli tietysti aivan mahtavaa.
Olin jo kotona merkinnyt alueen leikkipuistot ja kindercafeet karttaan. Berliinissä on hienoja, isoille lapsille suunniteltuja leikki- ja seikkailupaikkoja, mutta niihin emme tällä matkalla tutustuneet. Keskityimme pieniin lähipuistoihin, jotka riittivät hyvin taaperolle. Tässä kohtaa tuli ensimmäinen opetus: leikkipuistobongarin kannattaa pakata matkalle mukaan myös leikkipuistoleluja. Meillä ei ollut yhtä ainutta traktoria mukana, eikä puistoissa ollut yleensä yhteisiä leluja. Taaperomme viihtyi kiipeilytelineissä aikansa, mutta varsinkin jos muita lapsia ei ollut paikalla, leikkipuisto kävi nopeasti tylsäksi.
Paras, sattumalta löytämämme puisto oli lähellä terasseistaan ja aamiaisistaan tunnettua Kollwitzplatzia osoitteessa Kollwitzstrasse 35. Pienessä puistossa oli kaneja ja pieni kahvila, hiekkalaatikko ja yhteisiä leluja. Taapero olisi jaksanut kantaa kaneille lehtiä vaikka kuinka pitkään. Leikkipuiston yhteydessä on valtavan hieno, isommille lapsille tarkoitettu majanrakennustyömaa, jossa ohjaajien avustuksella voi nikkaroida mitä vain.
Parasta Berliinissä ovat kuitenkin paikalliset kinder cafeet. Kävimme niistä kahdessa ja yhteen kurkkasimme sisälle. Kinder cafe on yksinkertaistettuna kahvila, jossa on leikkipaikka. Tai oikeastaan leikkipaikka, jossa on kahvila, sillä kinder cafeessa voi leikkiä missä vain ja koko sisustus on suunniteltu niin, että vanhempien on helppo juoda lattea ja valvoa samaan aikaan lastensa leikkejä.
Kävimme Helmholtzplatzin kahvilassa, jonka sisällä on hiekkalaatikko. Olin kuvitellut mielessäni siistin, isoikkunaisen kahvilan, jossa on erilliset pöydät ja kulmassa suuri leikkipaikka. Ei sinne päinkään. Istumapaikkoina olivat seiniä kiertävät leveät lankut, jotka jatkuivat koko suuren hiekkalaatikon ymäri. Jokainen joi kahviaan siellä minne mahtui ja lapset peuhasivat jaloissa koko kahvilan alueella. Neljältä iltapäivällä meno ja meteli alkoi olla niin kovaa, että lähdimme rauhoittumaan Berliinin kotiimme. Mutta kokemus oli hyvä. Samanlaista lasten ehdoilla rakennettua paikkaa ei ole missään Helsingissä.
Toinen kinder cafe, jossa pysähdyimme oli pieni ja viehättävä Milchbart Arminplatzin leikkipuiston lähellä. Sekä taapero että vauva löysivät sieltä sopivia leluja ja me saimme tuoretta kirsikkapiirakkaa ja kahvia. Tähän perustuu juuri kinder cafeiden ihanuus. Kahvia ei tarvitse keittää itse, kahvi on hyvää ja tarjolla on muutakin kuin dominokeksejä ja ruisleipää. (Kaikki kunnia suomalaisille perhekahviloille, mutta näinhän se niissä menee.)
Kuka siis perustaisi Berliinin mallin mukaisen kinder cafeen Helsinkiin? Suosio olisi taattu!
Meidän kokemuksemme perusteella lasten kanssa ei kannata lähteä Berliinissä seikkailemaan laajalle alueelle. Yhdestä tai kahdesta kaupunginosasta löytyy kaikki tarpeellinen. Ne muutamat matkat, jotka teimme suurenmoiseen eläintarhaan ja suloisen uuden ystävän luokse, olivat melko hankalia. Vaikka metroon pääsee melkein aina hissillä, oikea hissi on vaikea löytää, välimatkat ovat pitkiä ja liikennettä on paljon.
Seuraavalla kaupunkilomalla kokeilemme huoneistohotellia, jossa on lasten leikkipaikka. Vuokra-asunnossa on paljon hyviä puolia, mutta taaperolle aika kävi siellä pitkäksi ja pari tuntia aamuin ja illoin olivat aikamoista sirkusta. Onneksi asunnossa oli DVD-soitin, joka rauhoitti tilanteen melkein aina.
Seuraavalla kerralla yritän muistaa pakata aamuisin matkaan eväät myös aikuisille. Huomasimme, että kaksien rattaiden ja varsinkin nukkuvien lasten kanssa on todella vaikeaa löytää ruokapaikkaa kaupungista. Ja kiukkuinen äiti kaupunkilomalla ei ole kenenkään kannalta kiva. Onneksi joku suklaapatukka löytyy aina verensokeria nostamaan.
Tässä vielä vinkkejä Berliinin-lomaa suunnitteleville:
- Lista Berliinin kinder cafeista
- Berliinin leikkipuistot
- Luvaville - matkaopas lapsiperheille
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)