Huonoa seuraa

Pienten lasten äitien keskustelut kulkevat yleensä puolentoistalauseen sykleissä. Siinä toisen lauseen puolivälissä täytyy jo juosta erottamaan lapiosta tappelevia taaperoita.

Joskus vuosia sitten tuskastuin välillä, kun joidenkin ystävieni kanssa oli mahdotonta jutella kahvikupin äärellä rauhassa. Pyydän nöyrimmin anteeksi kärsimättömiä ajatuksiani. Olen nyt juuri se äiti, joka ei pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, milloin poika hujauttaa puuvasaralla kaveria päähän.

Minulle on ihan turha kertoa mitään tärkeää, jos olen yksin lasten kanssa liikkeellä. Muistan käymistäni keskusteluista lauseenpätkiä sieltä täältä. Yritän muistella niitä ja koota niistä jonkinlaista kokonaisuutta tuplarattaita kotiinpäin lykkiessäni.

Olen tajunnut, että saatan olla huonoa seuraa myös sellaisissa ympyröissä, joissa on totuttu siihen, että lapset leikkivät rauhallisesti vierekkäin. (Sellaisia lapsiakin kai on.) Meidän porukka kun on räiskyvää ja toisten mielestä pelottavaa.

Lapset yhdistävät, mutta yhtä lailla lasten takia joutuu syrjään monista jutuista. En ole siitä kovasti kärsinyt. Koko ajan on keskityttävä niin tarkasti meneillään olevaan hetkeen, että se mitä jossain muualla tapahtuu, ei ole olennaista.

Ruokakassi kotiin

Toteutin viimein ensimmäisen arjenhelpotustoimenpiteen ja tilasin netistä kauppakassin kotiin. Meiltä sattui juuri sopivasti puuttumaan vaippoja, vessapaperia, lasten purkkiruokia ja maitoja, joten sain kasattua oikein painavan kassin.

Nettisivu oli esimerkillisen helppokäyttöinen. Olin hirmu tyytyväinen aina siihen asti, kun painoin tilauspainiketta ja palvelu alkoi käydä läpi kaupan todellista valikoimaa. Vaikka mitä puuttui, ja se harmitti vähän, mutta minä pistin reteästi rastin ruutuun kohdassa "Saa korvata vastaavalla tuotteella". Olipa helppoa!

Ruokakassit tulivat parin tunnin päästä tilauksesta. Kaikki näytti päällisin puolin hyvältä. Mutta. Karjalanpiirakat olivat vääriä! Tomaatit liian pehmeitä! Vessapaperiin on painettu nolostuttavia runoelmia.

Tulipahan testattua joustavuuteni taso - alhainen. Siispä jos on yhtä tarkka tomaateistaan kuin minä, ei kannata tilata netistä mitään tuoretta ruokaa. Muuten kauppakassipalvelu on loistava apu niille, jotka eivät halua kuluttaa iltojaan kaupan kassajonossa.

Tunnelma pilalla ja paha mieli

Helsingin Sanomien toimittaja Maija Aalto kirjoitti pari viikkoa sitten oodin leikkipuistoille. Olen monessa kohtaa hänen kanssaan samaa mieltä. Leikkipuistot ovat yksi tasa-arvoisimmista paikoista, joita tiedän. Puiston koodiin jopa kuuluu, että äitien ja isien ammateista ja työstä ei juuri puhuta.

Minulle leikkipuistoelämä ei ole ollut helppoa. Kesti melkein vuoden ennen kuin pääsin juttuun toisten äitien kanssa. Edelleenkään en tunne kuin pari heistä nimeltä. Yksi heistä on liikunnanohjaaja loppu onkin arvailua: sosiaalityöntekijä, lääkäri, tutkija. Eipä ole tullut kysyttyä.

Tänään tulin puistosta kotiin pahalla mielellä. Taapero ei ole helpoin leikkipuistotoveri. Hän haluaisi kovasti leikkiä toisten kanssa, mutta kaksivuotiaan tapaan ei hallitse leikkien sääntöjä. Siksi isommat lapset jättävät hänet yksin ja pienemmät ovat ihmeissään isokokoisesta kaksivuotiaasta, joka tunkee viereen hakkaamaan samaa ämpäriä.

On päiviä, joilloin leikit sujuvat hienosti ja olen ylpeä siitä, kuinka taapero on oppinut jakamaan leluja ja leikkimään yhdessä.

Turhan usein tilanne kuitenkin kärjistyy niin, että taapero hermostuu jostain ja huitaisee lapiolla tai tönäisee. Yritän toimia kaikkien ohjeiden mukaan, ottaa lelun pois, viedä lapsen kauemmaksi, lähteä kotiin. Mutta on raskasta olla se äiti, jonka lapsi aina ahdistelee toisia lapsia.

Monet vanhemmat ymmärtävät, mistä on kysymys. Mutta sitten on niitä, jotka huutavat sekä minulle että taaperolle. Niin kuin tänään eräs äiti, joka käski äkäisesti siirtämään taaperon pois isomman poikansa vierestä. Pojan kaivamaan kuoppaan ei toinen lapio sopinut, vaikka taapero yritti tällä kertaa leikkiä yhdessä ihan sopuisasti.

Pieni poikani jäi keskelle hiekkalaatikkoa itkemään ja minulla meni maku koko leikkipuistotouhusta. Jos haluaa kaivaa yksin kuoppaa, kaivakoon kotipihalla.

Taapero valjaissa

Kahden äitivuoden aikana olen oppinut, että melkein mikä tahansa lapsiin liittyvä hankinta on myös viesti siitä, minkälainen äiti tässä kulkee.

Onko tuttia vai ei, entä tuttipulloa, minkälaiset rattaat, puuleluja, muovileluja, vilkkuvia ja äänekkäitä leluja, kestovaipat vai kertakäyttöiset, kurahousut vai goretexit, pinkkiä vai ruskeaa, kantoliina vai ei, rattaissa sisarukset vierekkäin vai päällekkäin. Ja niin edelleen.

Uusi lapsituotteemme on ollut eteisen kaapissa toukokuusta asti. Siitä olisi voinut olla hyötyä aiemminkin, mutta jokin sanomaton "mitä muut ajattelee" -tunne on estänyt minua kaivamasta sitä esille.

Vasta nyt kun kokeilimme raittaiden seisomalautaa, tuli tunne, että kapine olisi hyödyllinen ellei välttämätön. Ja niin poika sai valjaansa.

Ensimmäinen matka kauppaan ja takaisin oli menestys. Silloin kun taapero alkoi vääntelehtiä laudalla levottomasti, hän pääsi juoksemaan rattaiden viereen. Ennen hänen on pitänyt pitää tiukasti joko kädestä tai rattaista kiinni, mikä on tehnyt kävelemisestä yhtä komentelua.

Aikuisten mielestä liikkumista rajoittavat valjaat toivatkin lapselle vapauden liikkua.

Huomaan olevani asiasta vähän varpaillani. Puistossa joku jo ihmetteli pojan "laskuvarjoa" ja naapuri haukahteli kuin koira. Siitä tuli vähän paha mieli, mutta en jaksaisi ryhtyä perustelemaan valjasvalintaamme.

Jos ei ole hoitanut vilkasta ja omapäistä kaksivuotiasta ja vauvaa samaan aikaan, voi olla vaikea asettua asemaani. Toivon ymmärrystä.