Terveisiä lastenvaatekirppikseltä

Kävin reilu viikko sitten hakemassa läheiseltä lastenvaatteita myyvältä kirpputorilta hinnoittelupyssyn. En ole koskaan ollut vaatekaupassa töissä, joten piikikäs vekotin tuntui jännittävältä. Ensimmäiset viisitoista minuuttia.

Tuntien lajittelu, viikkailu ja hinnotteluoperaation jälkeen totuus alkoi valjeta minulle ja ystävälleni. “Ostaakohan näitä bodeja kukaan?” ystävä huokaisi väsyneesti, kun vaatekasoista ei ollut tulla loppua. Vielä epätoivoisemmaksi tulin, kun kävin viemässä 50 sentin ja euron vaatteemme myyntiin. Samaa kamaa joka pöydällä ja vieressä toinen äiti tyhjentämässä pöytää isoihin Ikean kasseihin.

Kävimme järjestelemässä pöytää joka päivä, ja aina tuntui siltä, että kukaan ei ollut ostanut mitään. Yhdet kumisaappaat, siinä se.

Viime sunnuntaina ajoimme kirpparille naureskellen, saataisiinko edes pöydänhintaa kasaan. Mutta jipii! Pari äitiysvaatetta oli ostettu, hyppykiikku oli mennyt. Tuotto, peräti 22,50 euroa, on pohjakassa yhteiselle ravintolaillalliselle.

Paljon tavaraa jäi myymättä, mutta onneksi ystäväni anoppi kokoaa äitiyspakkauksia Venäjän Karjalaan. Tuli hyvä mieli, että vaatteista on hyötyä.

Seuraavalla kerralla mietimme kyllä tarkkaan, ennen kuin vuokraamme pöydän uudestaan. Vaatteiden lajittelussa ja hinnoittelussa on tosi kova työ. Ehkä joku halpa päivän kirpputorikeikka olisi kivempi.

Ja helpoimmalla pääsee, kun pakkaa paidat muovipussiin ja nakkaa pussin vaatekeräyslaatikkoon. Jotenkin olisi vaan mukavampi, jos tietäisi, mihin hyväkuntoiset vaatteet menevät ja että niistä olisi vielä iloa jollekin muullekin.

Pitäis tehdä -päivä

Tiedättekö sen tunteen, kun jauhelihan “käytettävä ennen” -päivämäärä lähestyy, ja jo aamusta alkaen päässä jyskyttää: “Pitäis tehdä makaronilaatikkoa. Pitäis tehdä makaronilaatikkoa.”

Maanantai oli minulle tuollainen päivä. Pitäis tehdä -päivänä ei pysty keskittymään mihinkään. Kun kokoan taaperon kanssa palapeliä, ajatukset ovat keittämättömissä makaroneissa. Mietin jatkuvasti, miten saisin pojan tainnutettua niin, että saisin rauhassa paistaa jauhelihan ja silputa sipulin.

Pitäis tehdä -päivänä mikään ei mene niin kuin suunnittelee. Vauva ei ymmärrä, että äidin pitäis tehdä ruokaa, vaan nukkuu päiväunet katkonaisesti eri aikaan kuin isoveljensä. Pienikin kitinä alkaa ärsyttää, kun pitäis tehdä sitä makaronilaatikkoa!

Järkevä äiti antaisi periksi. Kaapista purkkiruokaa ja jauheliha pannulle joskus illalla. Mutta aamulla saatu päähänpinttymä ei hellitä. Saan mielenrauhan vasta, kun laatikko paistuu uunissa. Eihän siihen kauan mennyt, kun sopiva rako löytyi, mutta valtavasti energiaa kului ihan vaan laatikosta stressaamiseen.

Luulisi, että kahden vauvan kokemuksella olisin jo oppinut, ettei koskaan kannata suunnitella mitään. Tekee sitten jos ehtii.

Puhelinterapiaa

Olen sitä ikäluokkaa, joka on puhunut illat pitkät puhelimessa kavereiden kanssa ja joille langaton puhelin oli ihmeellinen laite. Se toimi jopa takapihalla! Muistan kuinka rentouttavaa oli maata omassa sängyssä ja nojata päätä viininpunaiseen puhelimenluuriin jutellen niitä näitä.

Rajoittamaton höpötys loppui vuonna 1995, kun sain ensimmäisen kännykkäni ylioppilaslahjaksi. Yhtäkkiä puhuminen maksoi per minuutti. Vasta internetpuhelut ja pakettiliittymät ovat tuoneet puhelinterapian takaisin.

Kotiäidin arki on melko yksinäistä. Minulla ei ole läheskään joka päivä seuraa enkä tunne leikkipuistosta ketään. Onneksi moni ystävä on samassa liemessä. Puhelimessa jutustelu ilman mitään asiaa onkin parasta päivänpiristystä.

“Sehän on ihan paska puhelin”, taisi sanoa entinen nokialainen, kun iPhonen ensimmäistä kertaa näki. No nyt tiedetään, miten kävi iPhonelle ja miten Nokialle. Olen silti miettinyt, milloinkohan puhelimessa puhuminen tulee taas muotiin. Nykyäänhän vain kirjoitetaan, kuvataan ja jaetaan. Puhelimet on suunniteltu nettisurfailuun ja niillä on hankala soittaa. “Kaikki haluavat älypuhelimen”, totesi tähän mieheni.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minulla on joka tapauksessa ihan tavallinen puhelin. Siksi, että haluan soittaa ja vastata puheluihin yhdellä kädellä. Haluan, että voin käyttää puhelintani hanskat kädessä ulkona. Ja haluan, että puhelu ei katkea, jos puristan sitä leuan ja olkapään väliin asentaessani dvd-levyä taaperolle, jotta voin puhua rauhassa.