(Itsekkäitä) oppeja päiväkotipaikan hausta Helsingissä

Lapseni aloittivat päiväkotiin tutustumisen tällä viikolla. Saimme paikan melko läheltä, kolmannesta vaihtoehdostani.

Kaikkihan tietävät, että päiväkotipaikan saaminen on arpapelin ja taktikoinnin yhdistelmä, jolla on oma hämärä logiikkansa. Tässä minun näkemyksiäni asiasta, josta en oikeasti mitään tiedä.

- Päiväkotien johtajat päättävät päiväkotipaikkojen jaosta kokouksissaan. Ei ole siis turhaa soittaa tai jopa tavata johtajia ja selittää omaa tilannettaan.

- On hyvä olla aikaisin liikkeellä. Paikkoja ei jaeta hakujärjestyksessä, mutta aikaisin hakeminen osoittaa sen, että tarve on todellinen ja tärkeä.

- Toisaalta aikaisin hakeminen ei takaa mitään. Mihinkään lupauksiin ei kannata luottaa, koska lopullisten paikkojen jakoon vaikuttaa paljon se, paljonko nk. "ensisijaisia" paikkoja kysytään juuri silloin, kun oma lapsesi aloittaisi päivähoidon.

- Ensisijaiset paikat on varattu sisaruspaikoille, päiväkotiin palaajille eli niille lapsille, joilla on jo ollut päiväkotipaikka, mutta jotka ovat olleet välillä kotihoidossa sekä siirtojonossa oleville, eli heille, jotka haluavat muuttaa jo olemassa olevaa päiväkotipaikkaansa.

- Päiväkotipaikan saaminen on helpointa elokuussa, kun vanhat eskarit lähtevät kouluun ja paikkoja vapautuu heiltä.

- Päiväkotipaikkaa kannattaa hakea 1.8. alkaen, vaikka haluaisikin aloittaa myöhemmin elokuussa.

- 1.8. ei kannata aloittaa, sillä henkilökuntaa on silloin vielä niukasti paikalla. Päiväkodin koko vahvuus on varmimmin töissä silloin, kun koulutkin alkavat.

-  Kannattaa hakea kokopäiväpaikkaa, vaikka haluaisikin jättää lapset lyhyemmäksi ajaksi hoitoon. Osapäiväpaikkoihin suhtaudutaan nihkeästi, "koska ne vievät kokopäivälapsen paikan". Hoitoaikaa voi muuttaa myöhemminkin.

- Edellinen sitaatti ei pidä aina paikkaansa. Päiväkodissa, jossa lapseni aloittavat, on kaksi perhettä, jotka jakavat yhden kokopäiväpaikan. En tiedä, miten tämä järjestely on saatu aikaan.

- Jos päiväkotipaikka ei miellytä, itku saattaa joskus auttaa. Jos mikään ei auta, siirtojono on ainoa vaihtoehto.

Jäähyväiset kotiäitiydelle

Kolme vuotta, kaksi lasta, kaupunkikävelyitä, rauhallisia kahvihetkiä, ahtaita hissejä, tiukkoja ylämäkiä, rintaraivareita, tuttiraivareita, talvihaalariraivareita (minun), ihania pieniä käsiä, jotka johdattavat milloin minnekin.

Palaan töihin ensi maanantaina. Olo on omituisen huojentunut. Tuntuu kuin suuri velvollisuuteni äitinä olisi nyt suoritettu. Tämä on tietysti ihan puppua, enkä tietenkään oikeasti kuvittele, että äitinä oleminen olisi tulevaisuudessa yhtään helpompaa. Todennäköisesti päinvastoin.

Ehkä huojentunut olo tulee siitä, että olen selvinnyt näistä kolmesta vuodesta. Vanhempi lapsistani täyttää pian kolme ja nuorempikin on jo yli puolitoistavuotias ja osaa ja ymmärtää jo paljon.

Tämä on ollut minulle kova koulu. Kaikkein vaikeinta on ollut tilanteiden ennakoimattomuus ja lastenhoidon rankkuus.

Minulle on suotu vilkkaita lapsia, joiden kanssa mikään tilanne ei ole rauhallinen. He eivät istu eivätkä seiso paikallaan. Tämä koskee hiekkalaatikkoa, rattaiden seisomalautaa, hissiä, ruokapöytää, junaa, bussia, kahvilaa, muskaria ja mitä tahansa kyläpaikkaa.

Ehkäpä olen huojentunut siitä, että saan välillä olla koko päivän rauhassa omissa oloissani.

Tulen varmasti kaipaamaan kotiäidin kahvihetkiä ja mahdollisuutta lukea kirjaa keskellä päivää tai ottaa päiväunet. Kaipaan varmasti lapsiani päivisin, kun olen töissä.

Minä ja mieheni aiomme aluksi tehdä molemmat nelipäiväistä viikkoa, mikä tarkoittaa sitä, että lapset ovat vain kolme päivää viikossa päiväkodissa. Olemme käyneet tällä viikolla harjoittelemassa päiväkodissa, mutta kirjoitan siitä toisella kertaa.

Isompi lapsista jäi jo nyt omasta tahdostaan päiväkotiin koko päiväksi. Huomenna on nuoremman vuoro harjoitella ilman äitiä tai isää olemista.

Se itku on se, mikä minua oikeastaan ainoastaan huolettaa.