Kolme vuotta, kaksi lasta, kaupunkikävelyitä, rauhallisia kahvihetkiä, ahtaita hissejä, tiukkoja ylämäkiä, rintaraivareita, tuttiraivareita, talvihaalariraivareita (minun), ihania pieniä käsiä, jotka johdattavat milloin minnekin.
Palaan töihin ensi maanantaina. Olo on omituisen huojentunut. Tuntuu kuin suuri velvollisuuteni äitinä olisi nyt suoritettu. Tämä on tietysti ihan puppua, enkä tietenkään oikeasti kuvittele, että äitinä oleminen olisi tulevaisuudessa yhtään helpompaa. Todennäköisesti päinvastoin.
Ehkä huojentunut olo tulee siitä, että olen selvinnyt näistä kolmesta vuodesta. Vanhempi lapsistani täyttää pian kolme ja nuorempikin on jo yli puolitoistavuotias ja osaa ja ymmärtää jo paljon.
Tämä on ollut minulle kova koulu. Kaikkein vaikeinta on ollut tilanteiden ennakoimattomuus ja lastenhoidon rankkuus.
Minulle on suotu vilkkaita lapsia, joiden kanssa mikään tilanne ei ole rauhallinen. He eivät istu eivätkä seiso paikallaan. Tämä koskee hiekkalaatikkoa, rattaiden seisomalautaa, hissiä, ruokapöytää, junaa, bussia, kahvilaa, muskaria ja mitä tahansa kyläpaikkaa.
Ehkäpä olen huojentunut siitä, että saan välillä olla koko päivän rauhassa omissa oloissani.
Tulen varmasti kaipaamaan kotiäidin kahvihetkiä ja mahdollisuutta lukea kirjaa keskellä päivää tai ottaa päiväunet. Kaipaan varmasti lapsiani päivisin, kun olen töissä.
Minä ja mieheni aiomme aluksi tehdä molemmat nelipäiväistä viikkoa, mikä tarkoittaa sitä, että lapset ovat vain kolme päivää viikossa päiväkodissa. Olemme käyneet tällä viikolla harjoittelemassa päiväkodissa, mutta kirjoitan siitä toisella kertaa.
Isompi lapsista jäi jo nyt omasta tahdostaan päiväkotiin koko päiväksi. Huomenna on nuoremman vuoro harjoitella ilman äitiä tai isää olemista.
Se itku on se, mikä minua oikeastaan ainoastaan huolettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti