Eräs ystäväni taas sai täyslaidallisen kiintymyssuhdekritiikkiä, kun hän erehtyi ottamaan puheeksi lapsensa nukkumaanmenoon liittyvät vaikeudet päiväkodin järjestämässä asiantuntijaillassa. Sen sijaan, että muut vanhemmat olisivat jakaneet kokemuksiaan, he alkoivatkin syyllistää ystävääni ja epäillä tämän lapsen kiintymyssuhteen tilaa.
Mikään ei ole helpompaa kuin lytätä äitien ja isien kasvatusponnistelut esittämällä arvioita lasten ja vanhempien suhteesta. Sillä senhän näkee jo parin minuutin havainnoinnin jälkeen. Ja sitten vain kiintymyssuhdekortti käyttöön.
Minulla ei ole mitään kiintymyssuhdeteoriaa vastaan. Uskon kyllä, että lapsia tutkineet asiantuntijat ovat oivaltaneet jotain olennaista kehittäessään eri kiintymyssuhdetavat. Minua häiritsee se, että kiintymyssuhdeteorialle annetaan niin paljon painoa, vaikka sen arvioiminen on erittäin epätarkkaa.
On paljon kuvauksia siitä, minkälainen äiti aiheuttaa kiintymyssuhteeseen ongelmia, mutta vähän konkreettisia ohjeita siitä, miten luoda turvallinen kiintymyssuhde. Tai perun puheeni. Ohjeitahan riittää, mutta mitkä toimintatavat ovat oikeasti kriittisiä ja mitkä ei.
Riittääkö, että pitää lasta sylissä vai tarvitaanko kantoliinaa. Menikö kaikki pilalle, kun lopetin imetyksen aikaisin, olen joskus väärään aikaa ärtyinen ja poissaoleva. Entä tuhoaako päiväkotiinmeno puolitoistavuotiaan kiintymyssuhteen.
Olen lueskellut viime päivinä Jari Sinkkosen kirjaa Elämäni poikana. Hän sivuaa kiintymyssuhdeteoriaa toteamalla, että maailmassa voi hyvin selvitä ilman turvallisen kiintymyssuhteen tuomaa suojaa, mutta se on eräänlainen elämän valttikortti, josta on hyötyä. Hän myös arvelee, että välttelevästi kiintyneitä suomalaisia on paljon.
Haluaisin tietysti, että lapsilleni kehittyisi turvallinen kiintymyssuhde minuun ja mieheeni. Mutta kohta taitaa olla myöhäistä. Vanhempi lapsi täyttää pian kolme ja nuoremmankin vauvavuosi on jo ohi. Jos muut eivät ehdi, niin voinpa takoa kiintymyssuhdekorttia itse omaan päähäni.
Tässä kiintymyssuhdeasiassa (niin kuin oikeastaan kaikessa muussakin) ei varmasti ole lopulta niinkään väliä sillä mitä muut ajattelevat kuin miten itse tilanteen tuntee ja näkee. Monessa muussa asiassa sählään niin tässä äitiydessä kuin elämässä yleensäkin, mutta lasteni perusturvallisuudentunteen ja kiintymyssuhteen minun ja heidän välillä tiedän ja tunnen olevan hyvässä jamassa.
VastaaPoistaVarmasti silti kirpaisisi tai vähintäänkin ärsyttäisi jos joku lähtisi lasteni ja minun välistä kiintymyssuhdetta arvioimaan tai epäilemään. Se on kyllä ihme miten monet ajattelevat vanhemmuuden olevan sellainen asia, jota on ulkopuolelta hyvä ja asiallista toisten lähteä arvioimaan! Kyllähän sitä mieluusti lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä, mutta kyläläisiltä toivoisi myös vähän hienotunteisuutta peliin ;)
Onneksi ystäväni ei tuossa tilanteessa provosoitunut vaan osasi katso asiaa huumorilla ja totesi tajunneensa olevansa kuin Vauva-lehden keskustelupalstalla pahimmillaan.
PoistaEn ole oikeasti huolissani suhteestani lapsiini, mutta minua ärsyttää, kuinka kevyesti ihmiset (lääkärit mukaan luettuna) heittelevät kiintymyssuhdearvioitaan, varsinkin jos se tosiaan on niin merkittävä tekijä lapsen kehityksessä. Ja sekin vähän arveluttaa, että kiintymyssuhteen laadulla halutaan ja yritetään selittää kaikkea maan ja taivaan väliltä.