Eräs ystäväni taas sai täyslaidallisen kiintymyssuhdekritiikkiä, kun hän erehtyi ottamaan puheeksi lapsensa nukkumaanmenoon liittyvät vaikeudet päiväkodin järjestämässä asiantuntijaillassa. Sen sijaan, että muut vanhemmat olisivat jakaneet kokemuksiaan, he alkoivatkin syyllistää ystävääni ja epäillä tämän lapsen kiintymyssuhteen tilaa.
Mikään ei ole helpompaa kuin lytätä äitien ja isien kasvatusponnistelut esittämällä arvioita lasten ja vanhempien suhteesta. Sillä senhän näkee jo parin minuutin havainnoinnin jälkeen. Ja sitten vain kiintymyssuhdekortti käyttöön.
Minulla ei ole mitään kiintymyssuhdeteoriaa vastaan. Uskon kyllä, että lapsia tutkineet asiantuntijat ovat oivaltaneet jotain olennaista kehittäessään eri kiintymyssuhdetavat. Minua häiritsee se, että kiintymyssuhdeteorialle annetaan niin paljon painoa, vaikka sen arvioiminen on erittäin epätarkkaa.
On paljon kuvauksia siitä, minkälainen äiti aiheuttaa kiintymyssuhteeseen ongelmia, mutta vähän konkreettisia ohjeita siitä, miten luoda turvallinen kiintymyssuhde. Tai perun puheeni. Ohjeitahan riittää, mutta mitkä toimintatavat ovat oikeasti kriittisiä ja mitkä ei.
Riittääkö, että pitää lasta sylissä vai tarvitaanko kantoliinaa. Menikö kaikki pilalle, kun lopetin imetyksen aikaisin, olen joskus väärään aikaa ärtyinen ja poissaoleva. Entä tuhoaako päiväkotiinmeno puolitoistavuotiaan kiintymyssuhteen.
Olen lueskellut viime päivinä Jari Sinkkosen kirjaa Elämäni poikana. Hän sivuaa kiintymyssuhdeteoriaa toteamalla, että maailmassa voi hyvin selvitä ilman turvallisen kiintymyssuhteen tuomaa suojaa, mutta se on eräänlainen elämän valttikortti, josta on hyötyä. Hän myös arvelee, että välttelevästi kiintyneitä suomalaisia on paljon.
Haluaisin tietysti, että lapsilleni kehittyisi turvallinen kiintymyssuhde minuun ja mieheeni. Mutta kohta taitaa olla myöhäistä. Vanhempi lapsi täyttää pian kolme ja nuoremmankin vauvavuosi on jo ohi. Jos muut eivät ehdi, niin voinpa takoa kiintymyssuhdekorttia itse omaan päähäni.