Naapurustossamme on kaksi isoa leikkipuistoa, joissa olemme
käyneet taaperon kanssa melkein joka viikko puolen vuoden ajan. Leikkipuistoon
meneminen tuntui aluksi pelottavalta. En ole kovin hyvä soluttautumaan
valmiisiin piireihin, oli sitten kyseessä järjestöt, tanssitunnit tai
leikkipuistojen perhekerhot.
Yhden asian olen oppinut: täytyy olla tarkkana, ettei mene
keskeyttämään kaverusten juttelua. Ylipäätään keskeyttämistä tai valmiiseen
ryhmään menemistä kannattaa varoa. Yksin leikkipuistoon tulleet vanhemmat
juttelevat toisten yksin tulleiden kanssa. Keskustelun voi aloittaa myös
sellaisten äitien ja isien kanssa, joilla on jotain yhteistä keskenään.
Yhteinen asia voi olla esimerkiksi samanikäinen lapsi, samanlaiset rattaat tai
raskaus.
Ystäväni kertoi taannoin, että oli rikkonut leikkipuiston
käyttäytymiskoodia mainitsemalla ammattinsa. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa
aiemmin, mutta niinhän se on. Leikkipuistossa kuuluu jutella säästä,
haalareista ja lasten taidoista. Ja kylläpä on tuulinen päivä tänään.
Tämä on tietysti ymmärrettävää. Kaikki voivat osallistua,
ketään ei loukata ja kenenkään ei tarvitse paljastaa itsestään mitään. Olisi
kuitenkin virkistävää, jos puolituttujen leikkipuistovanhempien kanssa voisi
keskustella jostain muustakin, vaikkapa Timo Rädystä ja Hilkka Ahteesta. En
kuitenkaan uskalla kokeilla.
Tänään ystäväni tunnusti mokanneensa taas. Hän oli mennyt
jutustelemaan leikkipuistotuttavalleen ruokakaupassa. Tilanne oli ollut
vaivaantunut. Minäkin olen moikkaillut kadulla tutuille äideille, mutta harva
huomaa minua vaunujeni takaa.
Tervehtimisen kynnys on Suomessa korkealla. Se on merkki
siitä, että me jotenkin tunnemme toisemme. Ja sehän ei pidä paikkaansa, emmehän
tiedä edes toistemme nimiä.
No, onneksi on monenlaisia leikkipuistotuttuja. Olen
tavannut myös paljon ystävällisiä puistokollegoita, jotka moikkaavat, kyselevät
kuulumisia ja jopa muistavat, mitä viimeksi juteltiin. Toisin kuin minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti