Olen pohdiskellut viime päivinä Riku Rantalan kolumnia, joka on provokatiivisesti otsikoitu "Vain Suomessa vihataan lapsia". Suomessahan yhteiskunta rakenteellisesti rakastaa lapsia. On lapsilisät, pitkät vanhempainvapaat, hienoja leikkipuistoja ja paljon lapsille suunnattuja harrastuksia. Näin siis ainakin Helsingissä.
Minusta kysymys ei olekaan lapsista ja heidän meluisuutensa suvaitsemisesta. Kysymys on suomalaisesta kulttuurista, joka ylipäätään ei siedä meteliä. Töistä kotiin palaavat junamatkustajat haluavat päästä meditatiiviseen tilaan, jota rääkyvät taaperot kieltämättä häiritsevät.
Ravintolat on suunniteltu sivistyneisiin illanviettoihin, joissa syödään pikkurilli ojossa veitsellä ja haarukalla. Poikkeuksena ovat tietenkin suomenruotsalaisten rapukekkerit ja erilaiset yliopistojen sitsit, mutta niitä ei lasketa, koska meluisille illallisille pääsee vain kutsulla.
Toinen suomalaisten tyypillinen tapa on vetäytyä omaan pieneen kuplaansa. Tämän huomaa hyvin, kun kulkee lastenvaunujen kanssa kaupungilla. Ihmiset kiirehtivät sivuilleen katsomatta eteenpäin eivätkä huomaa pitää ovia auki, saati sitten tarjota nostoapua junien rapuilla tai kauppojen ovilla. Erityisen hyvin tämän huomaa juuri nyt, kun on pimeää ja ikävää.
Kyse ei minusta olekaan lasten vihaamisesta, vaan ylipäätään toisten ihmisten vihaamisesta. Joissain maissa toisten huomioiminen ja huomaaminen on luonnollista ja sitä pidetään tärkeänä osana tavallista käytöstä. Meillä toisten ihmisten huomioiminen on erityinen suoritus, päivän hyvä teko.
Ihan samaa mieltä kaikin puolin, vaikka en ollutkaan tätä osannut sanoiksi pukea itse tämän jutun osalta. Toivottavasti sulle osuu kohdalle paljon päivän hyvien tekojen tekijöitä ja saat siellä pimeässä edes silloin tällöin rattaiden kanssa apua!
VastaaPoista