Taaperomme täyttää ensi viikolla kaksi vuotta. Toissapäivänä minulta kysyttiin, onko uhmaikä jo alkanut. Enpä ole huomannut mitään eroa edelliseen, vastasin. Taapero saa tasaiseen tahtiin raivokohtauksia. Niiden voimakkuus ja kesto ovat ehkä kasvaneet, mutta muuten kaikki on yhtä tulista kuin aina ennenkin.
Kysymys sai minut miettimään, miten aikuisten kertomat tarinat lapsuudestamme vaikuttavat meihin. Kaikkien vanhemmilla on varmaan lapsistaan pari hauskaa juttua, joita toistellaan sopivan tilaisuuden tullen.
Minun lapsuudestani on muutama pääkertomus. Yhdessä saan kolmetuntisia itkupotkuraivareita, joille äitini ei mahda mitään. Ja lopulta kaikki itkevät. Toisessa meidät karkoitetaan ruotsinlaivan ravintolasta raivokohtaukseni vuoksi. Kolmannessa vanhempani kantavat minua öisin tuntikausia korvakipujen tai jonkin muun vaivan vuoksi.
Mukavampiakin juttuja on, mutta nämä toistuvat useimmin. Tapaukset ovat ehkä traumatisoineet vanhempiani niin paljon, että ne ovat iskostuneet lapsuuteni kuvaksi heidän mieleensä. Tai ehkäpä minä en muista niitä kivoja juttuja yhtä hyvin, vaan nämä "onpa hankala tyyppi"-teeman jutut ovat jääneet minun omaksi kuvakseni.
Toivon, että pystyisin kertomaan lapsilleni enimmäkseen kivoja tarinoita heidän lapsuudestaan. Kaksivuotias on hyvin usein, oikeastaan joka päivä, todella ärsyttävä. Se on kuitenkin vain hänen tapansa kasvaa ja olla kaksivuotias. Hyvin vaikea vaihe ihmisen elämässä, jonka yritän kohdata nyt mahdollisimman tyynesti ja positiivisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti