Viime kirjoitukseni jälkeen jäin miettimään, pitäisikö lisätä kommentti: "Yleensä lapseni ovat ihania, vain silloin tällöin ärsyttäviä".
Pelästyin ehkä itseäni. Saako sanoa, että kaksivuotias on ärsyttävä joka päivä?
Ärsyttävyys ja ärsyyntyvyyshän ovat itsestä kiinni. Jooga-asenteella mikään ei ärsytä, mutta minä en löydä sisäistä maailmanrauhaani riittävän usein.
Silloin kun lapsi rimpuilee, läpsii, repii silmälaseista ja huutaa, on vaikea olla ärsyyntymättä, vaikka kaikkien oppaiden mukaan juuri silloin ei pitäisi. Olen ottanut avukseni ystäväni suklaan, jonka avulla pääsen pahimpien hetkien yli. Huono tapa, mutta se sallittakoon, kun joogasalille ei ehdi.
Olen lukenut myös lasten erilaisista temperamenteista, kehitysvaiheista sun muusta. Tieto lisää ymmärrystä, mutta ärsyyntymiseen se ei auta.
Minua lohdutti tämä Vauva-lehden juttu. Yritän pitää neuvolapsykologi Merja Värrin ohjeet mielessä:
"Vanhempi ei saa juuttua tilanteeseen. Alle kolmevuotiaalle aggressiiviset tilanteen tulevat ja menevät. Aikuisen täytyy selvittää tilanne välittömästi ja päästä asian yli myös itse.”
”Vanhemmilla täytyy olla lepoa ja omaa aikaa. Yliväsynyt vanhempi menettää varmasti itsehillintänsä aggressiivisesti käyttäytyvän lapsen kanssa.”
Olen itse huomannut tuon levon ja erityisesti unen määrän erittäin tärkeäksi asiaksi. Jaksan vaikka mitä pöllöyksiä lapsiltani jos olen saanut nukkua tarpeeksi, mutta vähillä unilla olen ärtyisä ja lyhytpinnainen. Noin vuosi sitten minulla oli kausi jolloin tunsin suurta syyllisyyttä siitä, että olen niin ärtyisä äiti. Jälkeenpäin tajusin, että kysymys ei ollutkaan minun persoonallisuudestani vaan silloisesta elämäntilanteesta johtuvista vähistä unista (vauva heräili monta kertaa yössä ja olin kroonisesti poikki). Tätä nykyä kun saan öisin nukkua verrattain hyvin pinnaa riittää hyvin paljon pitemmälle, vaikka toisaalta yksikin huonosti nukuttu yö tuo minusta esiin helpommin ärsyyntyvän puolen.
VastaaPoista