Puhelinterapiaa

Olen sitä ikäluokkaa, joka on puhunut illat pitkät puhelimessa kavereiden kanssa ja joille langaton puhelin oli ihmeellinen laite. Se toimi jopa takapihalla! Muistan kuinka rentouttavaa oli maata omassa sängyssä ja nojata päätä viininpunaiseen puhelimenluuriin jutellen niitä näitä.

Rajoittamaton höpötys loppui vuonna 1995, kun sain ensimmäisen kännykkäni ylioppilaslahjaksi. Yhtäkkiä puhuminen maksoi per minuutti. Vasta internetpuhelut ja pakettiliittymät ovat tuoneet puhelinterapian takaisin.

Kotiäidin arki on melko yksinäistä. Minulla ei ole läheskään joka päivä seuraa enkä tunne leikkipuistosta ketään. Onneksi moni ystävä on samassa liemessä. Puhelimessa jutustelu ilman mitään asiaa onkin parasta päivänpiristystä.

“Sehän on ihan paska puhelin”, taisi sanoa entinen nokialainen, kun iPhonen ensimmäistä kertaa näki. No nyt tiedetään, miten kävi iPhonelle ja miten Nokialle. Olen silti miettinyt, milloinkohan puhelimessa puhuminen tulee taas muotiin. Nykyäänhän vain kirjoitetaan, kuvataan ja jaetaan. Puhelimet on suunniteltu nettisurfailuun ja niillä on hankala soittaa. “Kaikki haluavat älypuhelimen”, totesi tähän mieheni.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minulla on joka tapauksessa ihan tavallinen puhelin. Siksi, että haluan soittaa ja vastata puheluihin yhdellä kädellä. Haluan, että voin käyttää puhelintani hanskat kädessä ulkona. Ja haluan, että puhelu ei katkea, jos puristan sitä leuan ja olkapään väliin asentaessani dvd-levyä taaperolle, jotta voin puhua rauhassa.