Tiedättekö sen tunteen, kun jauhelihan “käytettävä ennen”
-päivämäärä lähestyy, ja jo aamusta alkaen päässä jyskyttää: “Pitäis tehdä
makaronilaatikkoa. Pitäis tehdä makaronilaatikkoa.”
Maanantai oli minulle tuollainen päivä. Pitäis tehdä
-päivänä ei pysty keskittymään mihinkään. Kun kokoan taaperon kanssa palapeliä,
ajatukset ovat keittämättömissä makaroneissa. Mietin jatkuvasti, miten saisin
pojan tainnutettua niin, että saisin rauhassa paistaa jauhelihan ja silputa
sipulin.
Pitäis tehdä -päivänä mikään ei mene niin kuin suunnittelee.
Vauva ei ymmärrä, että äidin pitäis tehdä ruokaa, vaan nukkuu päiväunet
katkonaisesti eri aikaan kuin isoveljensä. Pienikin kitinä alkaa ärsyttää, kun
pitäis tehdä sitä makaronilaatikkoa!
Järkevä äiti antaisi periksi. Kaapista purkkiruokaa ja
jauheliha pannulle joskus illalla. Mutta aamulla saatu päähänpinttymä ei
hellitä. Saan mielenrauhan vasta, kun laatikko paistuu uunissa. Eihän siihen
kauan mennyt, kun sopiva rako löytyi, mutta valtavasti energiaa kului ihan vaan
laatikosta stressaamiseen.
Luulisi, että kahden vauvan kokemuksella olisin jo oppinut,
ettei koskaan kannata suunnitella mitään. Tekee sitten jos ehtii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti