Pienten lasten äitien keskustelut kulkevat yleensä puolentoistalauseen sykleissä. Siinä toisen lauseen puolivälissä täytyy jo juosta erottamaan lapiosta tappelevia taaperoita.
Joskus vuosia sitten tuskastuin välillä, kun joidenkin ystävieni kanssa oli mahdotonta jutella kahvikupin äärellä rauhassa. Pyydän nöyrimmin anteeksi kärsimättömiä ajatuksiani. Olen nyt juuri se äiti, joka ei pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen, milloin poika hujauttaa puuvasaralla kaveria päähän.
Minulle on ihan turha kertoa mitään tärkeää, jos olen yksin lasten kanssa liikkeellä. Muistan käymistäni keskusteluista lauseenpätkiä sieltä täältä. Yritän muistella niitä ja koota niistä jonkinlaista kokonaisuutta tuplarattaita kotiinpäin lykkiessäni.
Olen tajunnut, että saatan olla huonoa seuraa myös sellaisissa ympyröissä, joissa on totuttu siihen, että lapset leikkivät rauhallisesti vierekkäin. (Sellaisia lapsiakin kai on.) Meidän porukka kun on räiskyvää ja toisten mielestä pelottavaa.
Lapset yhdistävät, mutta yhtä lailla lasten takia joutuu syrjään monista jutuista. En ole siitä kovasti kärsinyt. Koko ajan on keskityttävä niin tarkasti meneillään olevaan hetkeen, että se mitä jossain muualla tapahtuu, ei ole olennaista.
Voi miten tuttua! Olen tullut siihen tulokseen, että jos haluan oikeasti jutella jonkun kanssa, täytyy lapsille löytyä hoitoapua. Mitä juhlaa onkin sitten istua kahvilla ystävän kanssa ja oikeasti jutella ihan rauhassa ilman häiriötekijöitä!
VastaaPoistaOnko jollain oikeasti sellaisia lapsia, joita ei tarvitse koskaan käydä erottamassa muista riidan tai ihan oikean tappelun vuoksi? Ei meillä vaan ;)