Helsingin Sanomien toimittaja Maija Aalto kirjoitti pari viikkoa sitten oodin leikkipuistoille. Olen monessa kohtaa hänen kanssaan samaa mieltä. Leikkipuistot ovat yksi tasa-arvoisimmista paikoista, joita tiedän. Puiston koodiin jopa kuuluu, että äitien ja isien ammateista ja työstä ei juuri puhuta.
Minulle leikkipuistoelämä ei ole ollut helppoa. Kesti melkein vuoden ennen kuin pääsin juttuun toisten äitien kanssa. Edelleenkään en tunne kuin pari heistä nimeltä. Yksi heistä on liikunnanohjaaja loppu onkin arvailua: sosiaalityöntekijä, lääkäri, tutkija. Eipä ole tullut kysyttyä.
Tänään tulin puistosta kotiin pahalla mielellä. Taapero ei ole helpoin leikkipuistotoveri. Hän haluaisi kovasti leikkiä toisten kanssa, mutta kaksivuotiaan tapaan ei hallitse leikkien sääntöjä. Siksi isommat lapset jättävät hänet yksin ja pienemmät ovat ihmeissään isokokoisesta kaksivuotiaasta, joka tunkee viereen hakkaamaan samaa ämpäriä.
On päiviä, joilloin leikit sujuvat hienosti ja olen ylpeä siitä, kuinka taapero on oppinut jakamaan leluja ja leikkimään yhdessä.
Turhan usein tilanne kuitenkin kärjistyy niin, että taapero hermostuu jostain ja huitaisee lapiolla tai tönäisee. Yritän toimia kaikkien ohjeiden mukaan, ottaa lelun pois, viedä lapsen kauemmaksi, lähteä kotiin. Mutta on raskasta olla se äiti, jonka lapsi aina ahdistelee toisia lapsia.
Monet vanhemmat ymmärtävät, mistä on kysymys. Mutta sitten on niitä, jotka huutavat sekä minulle että taaperolle. Niin kuin tänään eräs äiti, joka käski äkäisesti siirtämään taaperon pois isomman poikansa vierestä. Pojan kaivamaan kuoppaan ei toinen lapio sopinut, vaikka taapero yritti tällä kertaa leikkiä yhdessä ihan sopuisasti.
Pieni poikani jäi keskelle hiekkalaatikkoa itkemään ja minulla meni maku koko leikkipuistotouhusta. Jos haluaa kaivaa yksin kuoppaa, kaivakoon kotipihalla.
Voi ei, kylläpä osui leikkipuistoon ankeaa porukkaa!
VastaaPoistaYhdysvalloissa jotkut käyttävät epäsosiaalisten koiriensa hihnassa keltaista nauhaa varoittamassa tuntemattomia lähestymästä koiria turhan innokkaasti. Pitäisiköhän leikkipuistoihin saada vastaava systeemi? Keltaiset nauhat niitten lasten käsivarren ympäri joihin ei muitten lasten sovi ottaa kontaktia, ja vanhempien myös! Saisivat olla rauhassa ja muut tietäisivät kiertää kaukaa.
Erikoista on hätyyttää ihan rauhallinen lapsi toisen luota pois. Jos haluaa tosiaan olla ihan yksin ja omassa rauhassa on varmaan hyvä jäädä ihan sinne kotipihalle - tai vielä parempi, oman kodin seinien sisäpuolelle.
Nyt kun mieli on vähän parempi analysoin asiaa vähän enemmän. Tämä äiti taitaa olla aika rikki, ainakin siltä näyttäisi ulkopuolisen silmin. Hän ei myöskään anna pienemmän sisaruksen leikkiä isomman kanssa. Voihan olla, että menneisyydessä on esim. kiusaamista tai muuta ikävää, jonka vuoksi hän tulkitsee kaiken kontaktin negatiivisesti. Mene ja tiedä. Olisi tietysti kivaa, jos aina olisi helppoa, mutta pahaa pelkään, että tämä tästä vaan muuttuu monimutkaisemmaksi, kun lapset kasvavat.
VastaaPoistaNo se selittääkin jo paljon. Kurjaa, että kyseisellä äidillä on noin paha mieli ja että se purkautuu lapsiin, ja myös siis ihan vieraisiinkin lapsiin. Niinhän se on, että kaikilla leikkipuistossa kävijöillä on omat historiansa ja ongelmansa, niin kuin ihmisillä ihan yleensäkin, ja ne heijastuvat sitten kaikkeen kanssakäymiseen.
VastaaPoistaKun lapset ovat isompia he ovat todennäköisesti päiväkodissa tai koulussa vähän pysyvämmässä sosiaalisessa ympäristössä. Tuttujen kavereiden kanssa tulee sitten toisenlaista kränää, mutta sitä saa ja joutuu sitten käsittelemään vähän pitemmällä kaavalla. Siinä ehtii jo usein varmasti oppia tuntemaan muitten lasten ja heidän vanhempiensa erityisominaisuuksia ja tietämään kuinka niihin suhtautua.
Nuo leikkipuistokohtaamiset ovat vaikeita siitä ettei niihin oikein voi varautua ja vaikka selittää omalle lapselle etukäteen, että voi olla parempi antaa jollekin tietylle toiselle lapselle (tai hänen äidilleen) ensin vähän tilaa ja vasta sitten lähestyä. Vähän isomman lapsen kanssa voi jo onneksi käydä ihan tehokkaasti tämäntyyppisiä keskusteluja vaikkapa koulukavereiden suhteen. Meillä neljävuotias alkaa jo aika hyvin ymmärtää ihmissuhteiden syy ja seuraus -suhteita.
Että ei se sosiaalinen elämä välttämättä mene monimutkaisemmaksi vaan ehkä helpottuu siitä, että oman perheen sisällä omien lasten kanssa voi käydä hankalista kohtaamisista etu- ja jälkikäteen ihan kunnon keskustelua. Ympäristöön ei voi juuri vaikuttaa mutta omiin reaktioihin onneksi kyllä.