Pari vuotta sitten emme juurikaan riidelleet mieheni kanssa. Meillä oli leppoisaa ja rauhallista.
Syntyi ensimmäinen lapsi. Olimme onnellisia, innostuneita ja huojentuneita siitä, että lapsemme nukkui melko hyvin. Pikku hiljaa huomasimme, että lapsi on erittäin eläväinen ja temperamenttista sorttia. Leppoisuus ja rauha olivat menneet, mutta olimme edelleen aika hyväntuulisia.
Vuoden ja neljän kuukauden jälkeen syntyi toinen lapsi. Hän oli mitä suloisin sylivauva, mutta itki paljon öisin. Pikku hiljaa huomasimme, että kaikki aikamme kuluu lasten perässä juoksemiseen, vastaanhangoittelevien kiljukaulojen pukemiseen, riisumiseen, syöttämiseen ja nukuttamiseen - ja rauhan vihdoin laskeuduttua - päivän jälkien siivoamiseen.
Olemme melkein aina väsyneitä, usein ärtyisiä ja kivahtelemme toisillemme pikkujutuista. Yhden lapsen vanhempina toinen sai välillä levätä, mutta kahden pienen kanssa kummallakin on jatkuvasti tilanne päällä.
Hoen itselleni ja miehelleni, että tämä on ohimenevää. Elämä helpottuu, kun lapset kasvavat. Nyt on ehkä kaikkein vaikein vuosi, kun molemmat lapset ovat alle kolmevuotiaita, ja kovia menemään ja huutamaan.
Muistelen toisen lapsen kastepapin neuvoja. Hän totesi vakavaan sävyyn, että yrittäkää jaksaa kunnes nuorempikin lapsista täyttää kolme.
Silloin hymähdin neuvoille. Hyvinhän tässä jaksetaan. Mutta nyt ymmärrän.
Vielä puolitoista vuotta. Kyllä se kestetään. Mutta kolmatta lasta ei tule. Vaikkapa vaan parisuhteen vuoksi.
pikkulapsiaika on rankkaa, kaikin puolin.
VastaaPoistaMutta kun siitä on selviytynyt ja maailma taas kirkastuu - ja muistaa silloin katsoa ihan kaikessa rauhassa sitä kumppaniaan - voi pojat! Kun kaiken sen arjen pintakerroksen alta vain jaksaa kaivaa esiin sen mukavan, hyvän ja tuoreen...
Kiitos Marika!
PoistaEksyin blogiisi pari päivää sitten ensimmäistä kertaa, ja tänään olen lueskellut useita kirjoituksiasi. Olen nimittäin lähes vastaavassa tilanteessa oleva äiti, lapset 2v ikäerolla, nyt äitiyslomalla 6kk vauvan kanssa. Tunnistan itseni monesta kirjoituksestasi, myös tästä parisuhdepostauksesta. Blogiasi on tosi hauska lukea, ja kirjoitat hyvin. Se tuo myös toivoa - muutkin kärsivät samoista ongelmista, omatunto kolkuttaa milloin mistäkin, hermo menee uhmaikäisen kanssa ja siihen päälle saa vielä pelätä että johtaako tämä kaikki vielä eroon?! Onneksi välillä saa nukkua ja silloin kaikki on vähän helpompaa. :)
VastaaPoistaLaitoin "lähes" vastaavassa tilanteessa, vaikka tilanteeni ei oikeastaan ole sama - meillä isompi on päiväkodissa 3pv/vko. Olisin varmaan tullut jo hulluksi ellen olisi käynyt töissä lasten välillä. Ja kyllä, hän jatkoi siellä myös kun vauva syntyi. Että respect vaan, kun olet jaksanut olla molempien kanssa kotona! Itse olen sentään välillä saanut nukkua vauvan kanssa päiväunia. Silti haasteet on samoja, ja itse odotan kyllä töihin paluuta - tekee hyvää päästä välillä ajattelemaan jotain ihan muuta. Ne kodin ongelmatkin näyttää paljon isommilta kun niitä tuijottelee samasta perspektiivistä 24/7. Tosin on onni, että voin palata töihin aluksi lyhyempää työviikkoa tehden, mitä jossakin postauksessasi olit myös miettinyt.
Mutta halusin siis lähinnä kiittää kirjoituksistasi, aion palata tänne jatkossakin!
T. N
P.S. Myös minä kannatan 6+6+6-mallia! Tosin, kun seuraa nykyhallituksen kykyä tehdä päätöksiä, epäilen että saadaan odottaa vielä kauan ennen kuin tämä asia pääsee käsittelyyn...
Kiitos paljon ja tsemppiä vauvan ja uhmaikäisen kanssa. Elämä on tosiaan välillä vähän vuoristorataa ja kyllä täytyy myöntää, että hyvinä päivinä (joita niitäkin on aika paljon) on tosi mukavaa olla kotona lasten kanssa.
VastaaPoistaEräs kaverini totesi, että alle kolmevuotiaiden lasten vanhempien erot pitäisi kieltää. Ja totta on, että pikkulapset kiristävät pinnaa ja parisuhdetta. Mutta on paljon helpompaa, kun huomaa, mistä ärtyisyys juontaa juurensa. Omasta asenteestahan kai on paljon kiinni, miltä asiat tuntuvat ja kuinka kiukkuinen tai hyväntuulinen on.
Kiitos rohkaisevista kommenteista!
VastaaPoista