Nyt kun vauvastakin on kasvamassa taapero ja samalla pieni tyttö, olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, miten reagoin erilaisiin tyttöjä ja poikia koskeviin tilanteisiin. Ja huomannut, että kyllä perinteiset ajatuskaavat kiertävät kehää omassa pääkopassanikin.
Kuvaava esimerkki on parin viikon takaa, jolloin kävimme leikkimässä uudessa puistossa meille tuntemattomien aikuisten ja lasten seurassa. Hiekkalaatikolla pienikokoinen ja pitkähiuksinen lapsi halusi leikkiä taaperon kanssa samalla kaivinkoneella. Kaikki meni ihan hyvin, mutta pelkäsin koko ajan kovasti, että taaperomme kaataa tytön tai hermostuksissaan huitaisee häntä päähän. Hetken päästä selvisi, että tyttöpä olikin poika - ja minun stressitasoni laski välittömästi muutaman pykälän.
Olen huomannut saman reaktion itsessäni aiemminkin. Minusta on jotenkin enemmän ok, jos taapero tuuppaa toista poikaa, mutta kaikenlainen fyysinen nahistelu tyttöjen kanssa on kiellettyä.
Olen järkeillyt, että tämä johtuu siitä, että on olemassa poikia, joiden mielestä pieni tuuppiminen, jota joku voisi hyväntahtoisesti kutsua painiksi, ei ole pelottavaa vaan pikemminkin leikin alku. Vastaavissa tönimistilanteissa tyttöjen kanssa, tyttö alkaa lähes aina itkeä ja syntyy valtava draama.
Minusta kaikenlainen tuuppiminen on väärin, mutta aina en ehdi väliin. Varsinkin taaperon nahistellessa isompien lasten kanssa, katson joskus tilanteita sormieni välistä. Toisaalta tiedän ne puiston pojat, jotka pärjäävät taaperon kanssa ja ne lapset, jotka saattavat jopa pelätä isokokoista ja äkkipikaista poikaamme.
Olen kuullut kerran erään isoisän sanovan puistossa klassisen "pojat ovat poikia". Minä en halua perustaa omaa kasvastusideologiaa tuohon lauseeseen, mutta on pakko myöntää, että monet pojat ovat paljon fyysisempiä kuin useimmat tytöt.
Luin joskus aikoinaan netistä amerikkalaisen kasvatuspsykologin neuvoja tyttöjen ja poikien vanhemmille. Ne menivät yksinkertaistettuna suunnilleen niin, että kannusta tyttöjä fyysisyyteen ja lue pojille paljon kirjoja.
Tämä kuulostaa tietysti kamalan stereotypiseltä, mutta meidän perheeseen tuo ohje taitaa sopia. Meillä nimittäin kasvaa temperamenteiltaan kaksi hyvin stereotyyppistä lasta: energinen ja raju poika sekä rauhallinen ja hieman ujo tyttö.
Meillä on tyttö oppinut yhtä reteäksi kuin veljensäkin: eihän täällä meillä muuten pärjää! Eli ihan samalla tapaa on mun mielestä oikein (tai ehkä ennemminkin väärin) tuuppia tyttöjä kuin poikiakin. Tyttöjä ja poikia on lopulta niin monenlaisia, jotkut pojat ovat herkkiä ja jotkut tytöt niitä leikkipuiston koviksia. Mutta niinhän se on, että aina ei ehdi väliin, oli miten oli!
VastaaPoistaMinä mielestäni kasvatan molempia lapsia, niin tyttöä kuin poikaakin, ihan samalla tapaa. Kärjistetysti: välillä ollaan fyysisiä ja välillä luetaan kirjoja, molempien kanssa yhtä lailla. En sinänsä ymmärrä miksi pitäisi tehdä eroa suuntaan tai toiseen, kunhan kaikille lapsille antaa tilaisuuden tehdä erilaisia asioita, jotka kehittävät heissä heidän erilaisia puoliaan.
Minua vähän harmittaa se ajatus, että joku suhtautuisi lapsiini eri tavalla vain siksi, että toinen on poika ja toinen tyttö, leikkipuistossa tai elämässä yleensä. En oikein tiedä missä tilanteessa se olisi minusta hyvä asia. En haluaisi, että kukaan ajattelisi, että poikaani saa käydä sen kummemmin läimimässä kuin tyttöäni, enkä toisaalta halua, että tyttöni kasvaa siihen ajatukseen, että häntä tulee kohdella jotenkin varovaisemmin kuin veljeään. Pyrin siis itse välttämään myös suhtautumasta lapsiin sukupuolen perusteella suuntaan tai toiseen, tietoisella tasolla ainakin.
VastaaPoistaMeillä saattavat molemmat lapset itkeä jos joku vähän vieraampi lapsi on kovakourainen, mutta en pidä itkua sinänsä kamalana asiana. En siis suutu sellaiselle vanhemmalle, jonka pieni lapsi käyttäytyy pöllösti ja saa pöllöllä käytöksellään lapseni itkemään. Lapsethan itkeskelevät kaikenlaista ja aika nopeasti on tavallisesti tilanne kuitenkin ohi ja hymy taas huulilla. Jos toisaalta omat lapset ovat käyneet jotakuta muuta läimimässä, sanon, että pitää pyytää anteeksi ja tilanne on minun osaltani anteeksipyynnöllä ohi. Tai jos on tarvetta keskustella omien lasten kanssa vielä päälle siitä miten leikitään nätisti niin sitten käydään taas kerran aiheesta keskustelu :)
Olemme päässeet vihdoin mekin harjoittelemaan leikkipuistoelämää kun Yhdysvaltain suurlähetystöläiset ovat kutsuneet lapset kerran viikossa leikkikentälleen leikkimään. Siellä on kaikenkokoista ja -ikäistä ja -maalaista lasta, tyttöjä ja poikia, eikä onneksi vielä toistaiseksi ainakaan mitään kovin kummoisia ongelmia.