Puolitoista vuotta on lyhyt aika. Sen sisällä kun saa kaksi
lasta, oma identiteetti on koetuksella. Varsinkin jos on ehtinyt viitisentoista
vuotta hengailla kahviloissa ja matkustella sinne sun tänne silloin kun
huvittaa.
Kun lapsi syntyy, äitiyden lisäksi oma minä määrittyy
monilla uusilla tavoilla. Äidistä tulee kotiäiti. Perunalta, kastikkeelta ja
imelältä vauvan puklulta tuoksuva homssuinen ja lievästi ylipainoinen nainen,
jolla on toppahousut ja punertavat posket. Nainen, joka tomerana kuskaa
lapsiaan puistoon. Tuleeko minusta sellainen?
Onneksi on olemassa vaihtoehto: latteäiti. Tätä minäkin
tavoittelin ensimmäisen vauvan synnyttyä kaikin keinoin. Jäimme asumaan
vuokralle lähelle keskustaa ja ostimme pienet, trendikkäät rattaat, jotka
mahtuvat kivasti kahviloihin. Vauva oli yhteistyökykyinen ja sain nauttia
lattejani rauhassa. Kävin tietysti myös äiti-vauvajoogassa toteamassa, että
joogaaminen vauvan kanssa ei rentouta.
Latteäitiys loppui kuin seinään, kun edessä oli muutto
isompaan asuntoon lähiöön. Taapero ei jaksanut matkustaa bussilla kahviloihin,
saati sitten istua syöttötuolissa katselemassa, kun äiti juo kahvia. Tähänkin
on tietysti löydetty ratkaisu: rusinat. Niiden avulla latteäitiydestä on
jäljellä rippeitä, mutta toistaiseksi peruna ja kastike näyttävät vievän
voiton.
Vieläkin sanon olevani kotiäiti lievää ironiaa äänessäni. En
oikein osaa ottaa itseäni tässä roolissa tosissani. Ehkä tämä on yksi syy,
miksi blogini on minulle tarpeellinen. Kenties löydän sisäisen kotiäitiyteni
tämän avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti