perjantai 9. elokuuta 2013

(Itsekkäitä) oppeja päiväkotipaikan hausta Helsingissä

Lapseni aloittivat päiväkotiin tutustumisen tällä viikolla. Saimme paikan melko läheltä, kolmannesta vaihtoehdostani.

Kaikkihan tietävät, että päiväkotipaikan saaminen on arpapelin ja taktikoinnin yhdistelmä, jolla on oma hämärä logiikkansa. Tässä minun näkemyksiäni asiasta, josta en oikeasti mitään tiedä.

- Päiväkotien johtajat päättävät päiväkotipaikkojen jaosta kokouksissaan. Ei ole siis turhaa soittaa tai jopa tavata johtajia ja selittää omaa tilannettaan.

- On hyvä olla aikaisin liikkeellä. Paikkoja ei jaeta hakujärjestyksessä, mutta aikaisin hakeminen osoittaa sen, että tarve on todellinen ja tärkeä.

- Toisaalta aikaisin hakeminen ei takaa mitään. Mihinkään lupauksiin ei kannata luottaa, koska lopullisten paikkojen jakoon vaikuttaa paljon se, paljonko nk. "ensisijaisia" paikkoja kysytään juuri silloin, kun oma lapsesi aloittaisi päivähoidon.

- Ensisijaiset paikat on varattu sisaruspaikoille, päiväkotiin palaajille eli niille lapsille, joilla on jo ollut päiväkotipaikka, mutta jotka ovat olleet välillä kotihoidossa sekä siirtojonossa oleville, eli heille, jotka haluavat muuttaa jo olemassa olevaa päiväkotipaikkaansa.

- Päiväkotipaikan saaminen on helpointa elokuussa, kun vanhat eskarit lähtevät kouluun ja paikkoja vapautuu heiltä.

- Päiväkotipaikkaa kannattaa hakea 1.8. alkaen, vaikka haluaisikin aloittaa myöhemmin elokuussa.

- 1.8. ei kannata aloittaa, sillä henkilökuntaa on silloin vielä niukasti paikalla. Päiväkodin koko vahvuus on varmimmin töissä silloin, kun koulutkin alkavat.

-  Kannattaa hakea kokopäiväpaikkaa, vaikka haluaisikin jättää lapset lyhyemmäksi ajaksi hoitoon. Osapäiväpaikkoihin suhtaudutaan nihkeästi, "koska ne vievät kokopäivälapsen paikan". Hoitoaikaa voi muuttaa myöhemminkin.

- Edellinen sitaatti ei pidä aina paikkaansa. Päiväkodissa, jossa lapseni aloittavat, on kaksi perhettä, jotka jakavat yhden kokopäiväpaikan. En tiedä, miten tämä järjestely on saatu aikaan.

- Jos päiväkotipaikka ei miellytä, itku saattaa joskus auttaa. Jos mikään ei auta, siirtojono on ainoa vaihtoehto.

torstai 8. elokuuta 2013

Jäähyväiset kotiäitiydelle

Kolme vuotta, kaksi lasta, kaupunkikävelyitä, rauhallisia kahvihetkiä, ahtaita hissejä, tiukkoja ylämäkiä, rintaraivareita, tuttiraivareita, talvihaalariraivareita (minun), ihania pieniä käsiä, jotka johdattavat milloin minnekin.

Palaan töihin ensi maanantaina. Olo on omituisen huojentunut. Tuntuu kuin suuri velvollisuuteni äitinä olisi nyt suoritettu. Tämä on tietysti ihan puppua, enkä tietenkään oikeasti kuvittele, että äitinä oleminen olisi tulevaisuudessa yhtään helpompaa. Todennäköisesti päinvastoin.

Ehkä huojentunut olo tulee siitä, että olen selvinnyt näistä kolmesta vuodesta. Vanhempi lapsistani täyttää pian kolme ja nuorempikin on jo yli puolitoistavuotias ja osaa ja ymmärtää jo paljon.

Tämä on ollut minulle kova koulu. Kaikkein vaikeinta on ollut tilanteiden ennakoimattomuus ja lastenhoidon rankkuus.

Minulle on suotu vilkkaita lapsia, joiden kanssa mikään tilanne ei ole rauhallinen. He eivät istu eivätkä seiso paikallaan. Tämä koskee hiekkalaatikkoa, rattaiden seisomalautaa, hissiä, ruokapöytää, junaa, bussia, kahvilaa, muskaria ja mitä tahansa kyläpaikkaa.

Ehkäpä olen huojentunut siitä, että saan välillä olla koko päivän rauhassa omissa oloissani.

Tulen varmasti kaipaamaan kotiäidin kahvihetkiä ja mahdollisuutta lukea kirjaa keskellä päivää tai ottaa päiväunet. Kaipaan varmasti lapsiani päivisin, kun olen töissä.

Minä ja mieheni aiomme aluksi tehdä molemmat nelipäiväistä viikkoa, mikä tarkoittaa sitä, että lapset ovat vain kolme päivää viikossa päiväkodissa. Olemme käyneet tällä viikolla harjoittelemassa päiväkodissa, mutta kirjoitan siitä toisella kertaa.

Isompi lapsista jäi jo nyt omasta tahdostaan päiväkotiin koko päiväksi. Huomenna on nuoremman vuoro harjoitella ilman äitiä tai isää olemista.

Se itku on se, mikä minua oikeastaan ainoastaan huolettaa.







tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kiintymyssuhteella päähän

Tyttäreni puolitoistavuotisneuvolassa lääkäri tarkkaili lapseni liikkeitä ja totesi tyytyväisenä, että lapsella taitaa olla turvallinen kiintymyssuhde, koska hän uskaltaa lähteä kävelemään ympäri huonetta.

Eräs ystäväni taas sai täyslaidallisen kiintymyssuhdekritiikkiä, kun hän erehtyi ottamaan puheeksi lapsensa nukkumaanmenoon liittyvät vaikeudet päiväkodin järjestämässä asiantuntijaillassa. Sen sijaan, että muut vanhemmat olisivat jakaneet kokemuksiaan, he alkoivatkin syyllistää ystävääni ja epäillä tämän lapsen kiintymyssuhteen tilaa.

Mikään ei ole helpompaa kuin lytätä äitien ja isien kasvatusponnistelut esittämällä arvioita lasten ja vanhempien suhteesta. Sillä senhän näkee jo parin minuutin havainnoinnin jälkeen. Ja sitten vain kiintymyssuhdekortti käyttöön. 

Minulla ei ole mitään kiintymyssuhdeteoriaa vastaan. Uskon kyllä, että lapsia tutkineet asiantuntijat ovat oivaltaneet jotain olennaista kehittäessään eri kiintymyssuhdetavat. Minua häiritsee se, että kiintymyssuhdeteorialle annetaan niin paljon painoa, vaikka sen arvioiminen on erittäin epätarkkaa. 

On paljon kuvauksia siitä, minkälainen äiti aiheuttaa kiintymyssuhteeseen ongelmia, mutta vähän konkreettisia ohjeita siitä, miten luoda turvallinen kiintymyssuhde. Tai perun puheeni. Ohjeitahan riittää, mutta mitkä toimintatavat ovat oikeasti kriittisiä ja mitkä ei. 

Riittääkö, että pitää lasta sylissä vai tarvitaanko kantoliinaa. Menikö kaikki pilalle, kun lopetin imetyksen aikaisin, olen joskus väärään aikaa ärtyinen ja poissaoleva. Entä tuhoaako päiväkotiinmeno puolitoistavuotiaan kiintymyssuhteen. 

Olen lueskellut viime päivinä Jari Sinkkosen kirjaa Elämäni poikana. Hän sivuaa kiintymyssuhdeteoriaa toteamalla, että maailmassa voi hyvin selvitä ilman turvallisen kiintymyssuhteen tuomaa suojaa, mutta se on eräänlainen elämän valttikortti, josta on hyötyä. Hän myös arvelee, että välttelevästi kiintyneitä suomalaisia on paljon.

Haluaisin tietysti, että lapsilleni kehittyisi turvallinen kiintymyssuhde minuun ja mieheeni. Mutta kohta taitaa olla myöhäistä. Vanhempi lapsi täyttää pian kolme ja nuoremmankin vauvavuosi on jo ohi. Jos muut eivät ehdi, niin voinpa takoa kiintymyssuhdekorttia itse omaan päähäni.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Terveisiä häirikköäidiltä

Pelkään pahoin, että olen yksi heistä. Ja samalla toivon, etten olisi.

Tiedättekö ne äidit ja isät, joista on enemmän häiriötä ympäristölleen kuin lapsista? Ne, joille jää nauha päälle jo aamulla ja jotka jatkavat samaan tyyliin junassa, bussissa, kaupassa: "Istu paikalla, älä kopistele, laita hattu päähän, ole kunnolla, lopeta tuo päristely, älä koske siihen, nyt hiljaa!"

Häirikköäiti ei huomaa muita ihmisiä ympärillään, koska hänen koko keskittymiskykynsä kuluu lapsensa tarkkailuun ja ojentamiseen. Ja huomaamattaan hän on se, joka täyttää ympäristön melulla, usein paljon äänekkäämmin kuin lapsensa. Tähän on tietysti syynsä. Lapsi on kenties sellainen, jolla on tapana painaa joka napista, kääntää kaikkia vipuja ja heitellä kenkänsä, lakkinsa ja lelunsa ympäri kaupunkia.

Tänään Linnanmäellä kohtasin yhden meistä. Eräs äiti joutui lasten autokarusellin alussa komentamaan vilkkaita veljeksiä istumaan - ihan asiasta. Vaikka veljeksillä näytti menevän kohtalaisen hyvin avoautossaan, äiti raukka ei rentoutunut koko karusellin aikana, vaan huusi pojilleen taukoamatta: "Käännä siitä ratista. Sinun kuuluu kääntää siitä ratista!"

Ymmärrän tätä äitiä. Huudollaan hän ehkä ajatteli voivansa ennaltaehkäistä piilevän katastrofin, jossa isoveli ja pikkuveli alkaisivat tapella tai juosta ympäri liikkuvaa karusellia.

Liikun melko paljon lasteni kanssa junalla, jossa lapset pitkästyvät nopeasti. Koska tiedän olevani motkottava häirikkö lasteni kanssa liikkuessani, ennaltaehkäisen tulevat konfliktit vaientamalla kolmevuotiaani Puuha Petellä ja puolitoistavuotiaan riisikakuilla, ja tunnustan, tarvittaessa jopa tutilla. Itse saan istua kymmenen minuuttia silmät kiinni.

Kerran vieressäni istui yhden lapsen äiti, joka viihdytti seuralaistaan taukoamatta ja katseli meidän video-tutti-meininkiä. Totesin katseeseen ystävällisesti, että oli minullakin joskus yhden lapsen kanssa periaatteita, mutta nyt olen vain onnellinen, jos voin vähän aikaa hengähtää. (Ja antaa kanssamatkustajienkin hengähtää.)

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Miten olla sanomatta ei

Puolitoistavuotiaalleni on ihan sama, miten häntä kielletään. Raivokas huuto alkaa joka tapauksessa. Mutta kohta kolmevuotiaan kanssa olen alkanut opetella ei-sanan välttämistä ja käskemistä tilanteissa, joissa ei ole aivan pakko.

Toimivaksi taktiikaksi on osoittautunut Kanariansaarilla oppimani strategia, jossa agressiivisille sisäänheittäjille kauniisti hymyilleen vinkataan "Maybe tomorrow."

Lapsi on tietysti jo hoksannut jujuttamiseni ja osaa itsekin pyytää: "Huomenna äiti, huomenna."

Näin se käy:

Lapsi: "Ostetaan jäätelöä!"
Aikuinen: "Ostetaan pillimehut!"

L: "Vielä yksi Palomies Sami."
A: "Sinä olet jo katsonut kaksi ohjelmaa. Laita telkkari itse kiinni."

L: "Minä haluan mennä ulos leikkimään kaivurilla."
A: "Huomenna voidaan leikkiä kaivurilla."

L: "Minä en halua mennä nukkumaan."
A: "Mennään lukemaan kirja."

L: "Saanko keksiä."
A: "Keksiä syödään vieraiden kanssa."

L: "Äiti, tule leikkimään."
A: "Nyt on äidin kahvinjuontiaika."


keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Elämää vilkkaan lapsen kanssa

Älkää ymmärtäkö väärin. Olen onnellinen ja kiitollinen vauhdikkaista, hauskoista ja reippaista lapsistani. Kolmen viime vuoden aikana olen vain huomannut, kuinka erilaista on olla vilkkaan tai rauhallisen lapsen äiti.

Olin pari viikkoa sitten kaksi päivää yksin kotona puolitoistavuotiaan tyttäreni kanssa. Olin koko sen ajan rauhallinen ja rentoutunut. Tajusin, että kahden lapsen kanssa adrenaliini on huipussaan ja sydämeni tykyttää jatkuvasti. En osaa rentoutua hetkeksikään silloin, kun lapseni leikkivät vapaasti.

En ole mielestäni erityisen ylihuolehtivainen enkä säiky lasteni kolhuja, mutta on mahdotonta luottaa yhteen yksivuotiaaseen ja yhteen kaksivuotiaaseen samassa huoneessa.

Vilkas esikoiseni leikkii rajusti ja saattaa köyttää mittanauhaa siskonsa kaulan ympärille, kiivetä hakemaan keittiöstä mitä milloinkin tai muuten törmäillä, heitellä palloa tai kieriä siskonsa päällä. Ei niin, etteikö sisko yrittäisi pistää samalla mitalla vastaan, mutta raukka on vielä päätä lyhyempi ja monta kiloa kevyempi kuin veljensä.

Uloslähtö ja pukeminen on kamalaa poukkoilua. Saan yksivuotiaan ja itseni valmiiksi nopeasti, mutta isoveli rynnii edestakaisin kuin villi koiranpentu ja lähtee karkuun samassa, kun irrotan otteeni ottaakseni toisen kengän tuolin alta. Siinä sekunnissa, kun laitan vielä itselleni hatun päähän, isoveli on jo ehtinyt puristaa siskoaan ulko-oven ja välioven väliin ja  repiä hattua päästä.

Matkamme kolmannesta kerroksesta vaunuvarastoon menee niin, että isoveli vuoroin repii kädestäni, vuoroin istuu portailla ja vuoroin huutaa kurkkusuorana, jos menen siskon kanssa edeltä.

Puistossa meno on onneksi rauhoittunut, kun leikit ovat kehittyneet. Oi ihanuutta, että voin vihdoinkin päästää pojan menemään muiden lasten kanssa ja leikit sujuvat kohtuullisen hyvin. Ja minä voin juosta puolitoistavuotiaan perässä. Kumpikaan lapsistani ei ole viihtynyt hiekkalaatikolla tai keinussa kolmea minuuttia pidempään.

Katselen välillä kateellisena äitejä, jotka istuvat rauhassa hiekkalaatikon reunalla tai yrittävät saada lapsiaan keinusta pois.

Kotimatka seisomalaudalla on yhtä hyppimistä, potkimista, roikkumista ja pysähtelyä, kun pitää testata renkaita, jarrua tai vesilätäkköä. Olen sen matkan jälkeen jo aivan puhki, mutta vielä alkaa viimeinen testi ennen kotiovea.

Vaunuvarastossa päästän pojan rattaista. Hän repii seinältä suksensa ja alkaa laittaa niitä jalkoihin. Sekunnin päästä hänellä on kädessään harja ja rikkalapio, joilla siivoaa raivokkaasti varastoa. Sitten lelulaatikosta sinkoaa keskelle huonetta kaivinkone, seinässä roikkuvaa pyörää pitää vähän heiluttaa ja pyöräperäkärryn jarrua väännellä.

Minä seison rimpuileva sisko kainalossa ja pidän painavaa rautaovea auki. Joskus pääsemme yhtä matkaa portaiden alapäähän. Portaiden nousu on äänekästä draamaa, ja säälin  suuresti naapureitamme, jotka joutuvat kuuntelemaan kiljuvia lapsiani.

Hyvänä päivänä lapseni kävelevät käsi kädessä portaat ylös.

Nyt jos joku ihmettelee vielä suklaan ja kahvin kulutustani, toivotan tervetulleeksi kokeilemaan puistoreissua kanssani.



keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Kotiäiti testaa: kotiruokakassi

En ole vieläkään oppinut pitämään ruoanlaitosta. En osaa suunnitella, minulta puuttuvat intohimo, mielikuvitus ja motivaatio. Mieheni kokkaa toisinaan, mutta päästäksemme eroon jauhelihakierteestä olemme tilanneet valmista kotiruokaa kotiin viime syksyn ja kevään aikana.

Palvelu toimii niin, että noin joka toinen maanantai-ilta ovikello soi ja saamme paperikassillisen ruokaa. Kolme ruokalajia, jotka riittävät helposti koko viikoksi kahden aikuisen ja kahden taaperon perheessämme. Usein ruokaa on niin paljon, että pakastimeen jää monta pientä rasiallista seuraavaksi viikoksi.

Alussa ruoat olivat lapsillemme liian mausteisia. Listalla oli thaimaalaista kanakeittoa ja chili-con-carnea. Minä kuitenkin tykkäsin. Ruoat olivat hyviä, joskus yllättäviä ja sellaisia, mitä en itse tekisi.  Miinuksena oli, että lapsille piti usein keksiä jotain muuta ruokaa.

Viime aikoina kotiruokakassin linja on muuttunut. Ruoka on nimenomaan kotiruokaa: makaronilaatikkoa, kinkkukiusausta, kalakeittoa. Omat ruokaelämykseni ovat vähentyneet ja joskus olisin tehnyt mielestäni itse parempaa, mutta lapsille ruuat ovat nykyään maistuneet. Ainut huono puoli on ruokien suolaisuus, joka vaikuttaa varsinkin yksivuotiaan uniin.

Meillä on parhaillaan palveluun kestotilaus, mikä helpottaa elämää valtavasti. Niinpä en nyt niin kamalasti valita suolaisesta kinkkukiusauksesta, joka kuitenkin on "kotitekoista" ja säästää minulta paljon aikaa ja vaivaa.

Kotiruokakassin toimittaa Middag. He tarjoavat myös ruokakasseja, joiden mukana tulee raaka-aineet ja reseptit. Niitä emme ole kokeilleet. Vastaavia raaka-ainekasseja toimittavat myös mm. Keittiökaveri, Neljän ruoka ja Syö hyvin.